Omega raotti silmiään. Hän näki keisarillisen makuuhuoneensa katon.
Missä olen? hän ihmetteli.
- Keisari! Heräsitte viimein! huudahti hänen vieressään istuva haltianeuvoston jäsen.
Kuka? Omega ajatteli. Hän avasi silmänsä aivan ammolleen, ja katsoi sängyn toiselle puolelle. Siinä istui hänelle tuntematon mustatukkainen haltia, joka näytti väsyneeltä ja jonka vaatteet olivat kuluneet, kuin rankan matkan jäljiltä. Kuka? hän ajatteli jälleen.
- Delta Z'Omb, haltia sanoi ja ojensi kätensä. Kun vastausta ei kuulunut, hän veti kätensä takaisin syliinsä. - Millainen on vointinne?
Missä olen? Omega ihmetteli.
CYBERALCHEMIST 80
OMIKRON
Levättyään vielä jonkin aikaa Omega avasi suunsa.
- Mitä on tapahtunut?
- Löydyitte Zylviano Castlen edestä poroiksi palaneena, ja hävisimme taistelun. Olitte kokonaisen kuukauden ajan koomassa! neuvostolainen selitti. - Ja olisitte ehkä ollut pidempäänkin, ellei hän olisi saapunut.
- Yritin parhaani, mutta pystyin vain rauhoittamaan mieltänne sisäisen kamppailunne aikana. Millainen olo teillä on? Delta kysyi.
- En tiedä... kuka olet? Omega kysyi.
- Olen Delta Z'Omb, velho, Delta vastasi.
- Vai niin... Omega hymähti.
- Synnyin täällä, mutta lähdin nuorena maailmalle opiskelemaan magian eri aloja. Palasin vasta pari päivää sitten, Delta jatkoi.
- Oletko taitavakin magiassa? Omega kysyi yhtäkkiä.
- Kyllä, vielä kysyttekin. Miten niin?
- Pystytkö tuhoamaan Xenot? Omega tivasi.
- Miksi kysytte noin yllättäen? Delta ihmetteli.
- Heidät täytyy tuhota! Koko maailma on tuomittu ellei heitä hävitetä maan päältä! Omega kiihkosi.
- Rauhoittukaa, keisari! neuvoston jäsen huudahti ja ponnahti pystyyn.
- No... voimme yrittää keksiä jonkin keinon. Kertoisitteko kaiken mitä saitte selville heidän taistelutavastaan? Delta ehdotti.
Ja Omega kertoi.
- Kuten sanoin, pystyin vain lieventämään hänen tuskaansa. Hänen mielenterveytensä oli järkkynyt... Delta sanoi. - Lisäksi hän oli menettänyt kykynsä käyttää magiaa.
- Hiljaa! Minä tässä muistelen, et sinä! Omega tokaisi. - No, kuitenkin. Kului monia vuosia...
Sigma S'Arc makasi vuoteella väsyneen näköisenä. Sängyn vieressä seisoi naispuolinen haltiatieteilijä sylissään hyvin pieni vauva. Ovi aukesi ja sisään änkesi Omega, perässään Delta ja ihmismies. Tällä oli tumma puku, pikimusta tukka, ja kovat, ajan kuluttamat kasvot.
- Siinä se siis on? Kaikkien näiden kokeidemme tulos? Omega kysyi suorastaan hervottoman innokkaana.
- Kyllä, vastasi tieteilijä pelkistetysti.
- Viimeinkin...! Pääsemme iskemään niistä Xenoista ilmat pihalle! Omega hykerteli kärsimättömänä.
- Täytyy odottaa vielä monta vuotta, ennen kuin tämä ihmishaltia kykenee taisteluun... Delta muistutti.
- Tiedän sen! Asia on vain niin, että unohdin! Omega kivahti.
- Onko vielä jotain, mitä voin tehdä? Sigma kysyi.
- Ei. Hyvää työtä. Saat potkut, Omega töksäytti katsahtamattakaan Sigmaan vaan keskittyen vauvaan.
- Mutta...! Sigma järkyttyi. Mies katsahti Omegaan.
- Mitä sinä siinä ihmettelet? Ulos jo, sinulla ei ole täällä tekemistä, Omega hoputti.
- Keisari, mitä ihmettä? Delta tiedusteli.
- Häntä ei enää tarvita, yhtä hyvin hän voi häipyä tiehensä, Omega tuhahti.
- Hän on vielä väsynyt synnytyksestä, ja... naistieteilijä vastusti.
- Totelkaa! Ulos! Omega huusi. Haltia auttoi Sigman pystyyn, ja talutti tämän ulos huoneesta. - Vauva jää tuohon.
- Hänelle täytyy opettaa pienestä pitäen kaikkia mahdollisia taistelutapoja, erityisesti magiaa... hän ei saa solmia ystävyyssuhteita kehenkään, ettei suru heikennä häntä ratkaisevalla hetkellä. Ymmärretty? Omega kysyi.
- K-kyllä, mutta miksi sen meille selität? Delta ihmetteli.
- No kenelle muullekaan? Olette luotetuimmat alaiseni. Luotan, että hoidatte homman, Omega sanoi. - Delta, voit mennä. Vie vauva mukanasi. Idaukselle minulla on vielä asiaa.
- Selvä, Delta sanoi ja poistui sulkien oven perässään.
- Mitä? mies kysyi.
- Sinunkin tehtäväsi on ohi. Minun täytyy varmistaa, ettet vain eksy väärälle tielle kuten Xenot... Omega sanoi hymynpoikanen huulella.
- En ymmärrä mistä puhut. Jos tarkoitat, että voima syö käyttäjäänsä, niin en antaisi itseni ikinä antaa periksi kiusaukselle -
- Valhetta kaikki. Odotat vain sopivaa tilaisuutta, että voisit syrjäyttää minut sekä Xenot vallasta. Tiedän sen! Omega käkätti.
- Hah... vai sellaista olet kieroutuneessa mielessäsi kehitellyt? Ettäs tiedät, hankin kaiken tämän voiman vain ollakseni esimerkkinä nuorille, etteivät he eksyisi tälle "väärälle polulle", mistä puhut! Idaus melkein huusi.
- Ja lisää valheita... katsopa tätä, Omega sanoi ja kaivoi kaapunsa syövereistä pienen litteähkön esineen. Se näytti irvistävältä demonin päältä.
- Mikä tuo on? Idaus kysyi.
- Itse rakentamani väline, jolla varmistan alaisteni ehdottoman uskollisuuden. "Paholaisen puraisu"... sellaisen nimen olen sille antanut. Painan vain tästä kielen näköisestä napista... Omega sanoi ja pyöritteli sormeaan napin ympärillä.
- Ja henkilökö kuolee? Idaus kysyi.
- Aivan. Hyvin arvattu, Omega sanoi ja meinasi painaa.
- Mikset käytä tuota Xenojen tappamiseen? Idaus kysyi.
- Hah hah! Koska tyypillä täytyy olla vastaanotin ruumiissaan, jotta tämä toimisi, Omega vastasi huvittuneena.
- Erittäin hauskaa. Meinaat surmata minut, vai? Missä vaiheessa muka... Idaus naurahti ja sätkähti sitten. Hän tutki vaatteitaan, kunnes huomasi alaselässään jonkin kyhmyn. Hän yritti irrottaa sitä, muttei onnistunut. - Mitä?!
- Minulla oli paljon tilaisuuksia. Tarkkailet selustaasi hyvin, mutta minulla oli vuosia aikaa löytää sopiva hetki. Ja nyt... Omega sanoi ja kohotti sormensa. - Hyvästi, Idaus Idaun. Saat potkut.
- Perhanaaaaa!!! Idaus karjui ja riuhtaisi kyhmyn irti selästään, mutta kupsahti samalla maahan liikkumattomana.
- Niin kauan kuin se vain koskettaa kohdehenkilöä, Paholaisen puraisu toimii, Omega virnisti. - Nyt vain täytyy piilottaa ruumis...
- En tiennytkään että keisari oli joutunut kestämään sellaista... Alfa päivitteli.
- Nyt tiedät. Mutta tarina ei ole vielä läheskään lopussa. Minut laitettiin akatemiaan todella nuorena. Kaikki karttoivat minua, koska taustani oli niin mystinen ja piirteeni olivat oudot... Omikron jatkoi.
- Odota! Entä se vauva? Miten se liittyy tähän? Alfa keskeytti.
- Idiootti sisareksi! Se vauva olin minä! Omikron tokaisi.
- Sinäkö...? Mutta... mestarivelho Deltahan sanoi vauvaa ihmishaltiaksi...? Alfa kysyi hämmentyneenä.
- Aivan... Omikron sanoi äänensä muuttuen raskaammaksi. - He käyttivät ihmisen geenejä Sigman hedelmöittämiseen. Hän ei edes saanut siitä mitään palkkiota! Hän teki työtään tutkijana ilman painostusta, mutta ei silti saanut lainkaan kiitosta...
- Odotas... eli... Alfa sopersi tajuten vasta vaiheittain, mitä hänen luultu isoveljensä oli juuri sanonut. - Siis... et olekaan veljeni?!
- Niin. Olen velipuolesi, Omikron sanoi. Alfa tunsi jalkojensa pettävän allaan, mutta yritti silti pysyä pystyssä.
- M-mistä he saivat ihmisen geenejä? Alfa kysyi yrittäen edelleen niellä järkyttävää totuutta.
- Mistäköhän? Omikron sanoi. - Idaukselta tietenkin. Hän oli isäni.
- Mutta... miksi? Alfa kysyi.
- Pelkät haltian voimat eivät riittäneet Tulikiven ja Xenojen päihittämiseen. Kerronpa erään asian, jota akatemiassa ei luultavasti opetettu, Omikron sanoi. - Haltioiden lisäksi on vain kaksi rotua, jotka pystyvät käyttämään magiaa sujuvasti. Jokaisen kolmen magialla on jokin ylivertainen ominaisuus muihin kahteen verrattuna. Haltioilla on tarkkuus. Ihmisillä taas tehokkuus.
- Joten... he yhdistivät ihmisen ja haltian voimat saadakseen sekä tehon että tarkkuuden? Alfa kysyi.
- Niinpä juuri... joko nyt voin jatkaa tarinaani?! Omikron äyskäisi.
- O-ole hyvä vain... Alfa myönsi.
- Hyvä... Omikron huokaisi.
Pikku-Omikron istui yksinään penkillä, tuijottaen maassa lepäävää lehteä. Oli välitunti. Puista raivatun akatemia-alueen rajojen ulkona tiheään kasvavat puut varistivat ruskanlehtiään, ja ilmassa leijui syksyn tuoksu.
Hän hätkähti huomatessaan jonkun läsnäolon vieressään. Hän käänsi päätään, ja näki hymyilevän pojan.
- Hei! tämä sanoi.
Omikron hämmentyi. - H-hei...
- Mikset tule mukaan leikkiin? poika kysyi.
- Se on tyhmää eivätkä he kuitenkaan huolisi minua... Omikron vastasi monotonisesti.
- Eikä ole. Hippa on kivaa! Se on tyhmää vain jos et osallistu siihen. No, tulehan nyt! poika patisti ja veti Omikronin penkiltä pystyyn. Sitten hän kosketti tämän olkapäätä. - Hippa!
- Hei...! Odota... Omikron huudahti.
- Etpäs saa kiinni! Lällää! poika irvisti ja juoksi tiehensä.
- Hemmetti, nyt kyllä saat maksaa! Omikron ärisi ja ryntäsi pojan perään. Hän saavutti tätä nopeasti.
Hän on vikkelä! poika havaitsi ja kiihdytti vauhtiaan.
- Et pääse karkuun! Omikron huudahti ja läpsäytti tätä olkapäälle.
- Hippa!
- Sait minut... poika sanoi ja lysähti polvilleen tuijottaen maahan.
- Anteeksi... oletko kunnossa? Omikron kysyi ja kumartui tämän puoleen, vain saadakseen läpsäyksen olalleen.
- Tyhmä, ei tuollaista tarvitse pyydellä anteeksi. Hippa muuten! poika ilmoitti ponkaisten taas juoksuun nauraen.
- Sen... kin...! Omikron kiristi hammasta ja nyrkkiään. Sitten hän lähti jälleen pojan perään.
Jonkin ajan päästä, kun kaikki paitsi he kaksi olivat jo lähteneet kotiin, kuului jostain: - Vieläkö täällä on joku? Saa lähteä jo kotiin!
- Ai niin... olin niin keskittynyt hippaan, että unohdin kaiken muun! Omikron muisti.
- Nähdään sitten ensi kerralla! poika huikkasi ja käänsi selkänsä lähteäkseen. - Ai niin, nimeni on Tau! Tau H'Ipp!
- Minä... Omikron... Omikron S'Arc? Omikron vastasi epävarmana.
- Heippa! Tau sanoi ja lähti.
Huomenissa Omikron saapui taas akatemialle. Hän etsi oman luokkansa oven, mutta hänen ollessaan avaamassa sitä hänet pysäytettiin.
- Luokkasi on täällä, sanoi aikuinen haltia hänelle ja opasti Omikronin toiselle ovelle.
- Minun luokkani on kyllä -, Omikron meinasi sanoa.
- Sinut on siirretty tähän luokkaan, mies sanoi ja katosi jonnekin.
- Miksi...? Omikron ihmetteli ääneen. Juuri kun olin saanut ystävän...
- Tämä toistui monta kertaa. Muita luokkalaisia ei edes päässyt näkemään melkein koskaan, koska luokat olivat eri rakennuksissa, minkä kyllä tiedätkin. Sain uusia ystäviä, mutta minut siirrettiin heti jollekin toiselle luokalle. Aloin ajatella, että ystävillä ei ole merkitystä, koska kuitenkin menetät heidät ennemmin tai myöhemmin... Omikron kertoi.
- Tuo ei ole totta! Parhaita ystäviä ei menetä koskaan! Alfa tokaisi. - Toisin kuin Khi ja Psi...
- Ketkä? Omikron kysyi.
- E-ei ketkään! Alfa änkytti.
- 12-vuotiaana minua alettiin lähettää murhatehtäviin, ja vaikka vihasin sitä, ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Lopulta 19-vuotiaana oli ensimmäinen oikeasti tähdellinen tehtäväni, tappaa Katar Lorighan, Omikron sanoi.
- Ja sen jälkeen... Alfa sanoi.
- Tuli aika, jolloin minun tuli täyttää tehtävä jonka vuoksi olin syntynyt: syöstä Xenot valtaistuimelta. Mutta keisarin suunnitelmiin oli tullut muutos, Master Basiliskin ilmestyttyä kuvioihin. Varsinainen merkitykseni katosi, koska Omegalla oli nyt mahdollisuus, mahdollisuus saada jumalan voimat, Omikron kertoi.
- Entä sitten? Miten se vaikuttaa rooliisi? Eikös hän edelleen tahtonut tappaa Xenot? Alfa kummasteli.
- Kyllä. Mutta hän pystyisi vielä odottamaan jumalaksi pääsyään, ja käyttää sitten jumalallista mahtiaan Xenojen poispyyhkimiseksi. No, hän päätti kuitenkin laittaa minut murhaamaan heidät voidakseen tehdä täydellistä yhteistyötä Zylvionin kanssa, että pystyisi avaamaan universumiportin, Omikron sanoi.
- Mikseivät he muuten olisi voineet käyttää Master Basiliskia? Muuten kuin, että vuosien työ olisi mennyt hukkaan? Alfa mietti.
- En tiedä... sillä voi olla jotain tekemistä Tulikiven ja sen, että Master Basilisk käyttää tulihyökkäyksiä, kanssa. Mutta tämä on vain arvaus... Omikron sanoi. - Sillä välin kun muu armeija taisteli Zylvion Troopsia vastaan, minun oli määrä tappaa Xenot.
Omikron risteili ympäriinsä Xeno Castlessa.
Hitsi...! Mikseivät he antaneet mitään karttaa mukaan? hän ajatteli.
- Hei! Tuolla on haltiasoturi! Kimppuun! huusi sotilas.
- Hemmetti! Omikron ärähti ja kääntyi toiseen suuntaan. Sielläkin oli sotilaita. Pakko hoidella ne...!
Hän hyppäsi ensimmäisen sotilaan eteen, ja puristi tätä olkapäästä. Sotilas ihmetteli, mitä oli tapahtunut, ja pyörtyi maahan.
- Seis siihen paikkaan! toinen sotilas huusi ja yritti pistää Omikronia keihäällä. Omikron tarttui varteen, riuhtaisi sen sotilaan otteesta ja tyrmäsi muut vahvalla iskulla sen varresta. Lopuksi hän potkaisi jäljelle jäänyttä sotilasta mahaan, ja tämä lensi seinää vasten menettäen tajuntansa.
Kappas, heidän ansiostaan huomasin valtaistuinsalin oven olevan tuossa suunnassa... Omikron tajusi. Hän heitti miekkansa oveen, räsäyttäen siihen pahan reiän. Hän heilautti kättään, ja miekka sivalsi oven palasiksi itsestään. Sen jälkeen ase lennähti takaisin hänen käteensä, ja hän syöksähti saliin.
- Kuka olet? Miten pääsit vartijoiden ohi? Marifae karjahti lainkaan järkyttymättä.
- En ohittanut heitä, vaan marssin heidän lävitseen... Ja nimeni on Omikron S'Arc, ja olen tullut syöksemään teidät alas! hän vastasi.
- Röyhkeä öykkäri haltiaksi... kehtaatkin noin vain rikkoa oven ja lampsia sisään tuosta vain, vieläpä yksin! Marifae paljasti hampaansa.
- Paljastakaa "lemmikkinne". En usko että pystytte muuten panemaan minulle vastaan, Omikron sanoi ja osoitti hallitsijaparia miekallaan.
- Hmph... kehtasitkin sanoa noin! Nyt en voi mitenkään tehdä sitä! Marifae murahti.
- Ja miksiköhän? Omikron tiedusteli.
- Koska ylpeyteni kieltää minua tottelemasta alhaista rahvasta. Se on kirjoittamaton etikettisääntö! Marifae tuhahti.
- Olet vasta toinen, joka on onnistunut pääsemään tänne asti luvatta. Todista ensin, että olet voimamme kohtaamisen arvoinen, Nemidye käski ojentaen kätensä.
- Hyvä on... Omikron sanoi ja ojensi kätensä. Nemidyen oman käden ylle aineellistui lämmötön liekki, joka leijui parin sentin päässä avatusta kämmenestä.
- Hmm... sanotko tätä todisteeksi? Nemidye sanoi ja sulki tulen nyrkkiinsä tukahduttaen sen. - Tässäkö kaikki, mitä osaat?
- Ei suinkaan, Omikron virnisti ja pamautti maata jalallaan murtaen lattiaan ohuen, mutta silti huomattavan railon.
- Magiaa, voimaa... niitä sinulta ei ainakaan puutu, Nemidye myönsi. - Kulta, mikään ei taida estää minua käyttämästä Acutusta?
- Hmph, tee miten tahdot, Marifae murahti.
- Acutus! Nemidye huudahti ja käänsi kotkanpäitä tuolinsa käsinojissa. Takaseinä laski pois, ja takaa paljastui Acutuksen häkki. Nemidye hyppäsi ilmaan, ja Acutus lennähti häkistä ulos napaten hänet selkäänsä lennosta. - Katsotaan kummalla on nopeutta!
- Haaste hyväksytty, Omikron hymähti ja hyppäsi ilmaan.
- Lävistä hänet nokallasi, Acutus! Nemidye huudahti. Acutus syöksyi Omikronia kohti hirvittävällä nopeudella.
Omikron läpsäytti Nemidyetä olkapäähän. - Hippa.
- Mi... Nemidye ällistyi. - Kehtaatkin leikitellä kuninkaallisen kanssa!
- Olet vain kateellinen, koska olet surkea hipassa! Omikron nauroi ja liisi tiehensä.
- Valehtelija! Nemidye huusi ja jahtasi Omikronia salin halki. He risteilivät ilmassa hurjaeleisesti, Marifaen katsoessa sivusta.
Nemidye hidasti vauhtiaan. Acutus alkaa väsyä... tämä haltia...!
- No? Taisit hävitä, vai? Omikron kiusasi. - Nyt tulee epämiellyttävä kohta.
Hän heitti miekkansa Nemidyetä kohti. - Voi ei! tämä hätkähti ja hyppäsi kotkan selästä pois.
- Hemmetti! Omikron kirosi ja pysäytti miekkansa parin sentin päähän Acutuksesta. - Pääsi karkuun...
- Tuossa haltiassa on jotain... Nemidye sanoi Marifaelle.
- Liityn taisteluun mukaan. Nyt ei ole varaa ylpeillä! Marifae sanoi ja naksautti leijonanpäitä istuimessaan. Seinän vasen puoli laski alas ja Duran häkki aukesi. Hän hyppäsi tämän selkään vaivattomalla loikalla.
- Katsotaan, kumpi puoli kestää kauempaan! Omikron virnisti.
- Aivan, Marifae vahvisti. - Dura!
Leijona kohotti käpälänsä ja iski sen maahan. Omikron ei yrittänytkään väistää, vaan pysäytti järkäleen käsillään.
- Kh... joko uskotte kykyihini? Omikron kysyi ponnistellen samalla Duran vahvuutta vastaan.
- Dura! Marifae huudahti. Kuin arvaten mitä isäntänsä tahtoi, leijona sulki tassunsa Omikronin ympärille ja nosti tämän silmiensä tasalle. - Sulje hänet leukojesi sisälle!
- Gh... Omikron ponnisteli, turhaan. Aika käyttää magiaa!
- Gah hah! Hyvästi, haltia! Marifae nauroi.
- Älä nuolaise... ennen kuin lipsahtaa! Omikron väläytti ilkikurisen, tosin vaivalloisen hymyn. - Lävistäjä!
Miekanterävät puhurit viilsivät Duran naamaa ja sisäkämmeniä, johtaen otteen herpaantumiseen. Omikron laskeutui jaloilleen ja keskittyi. - Jäädytys!
Ilmassa oleva kosteus kerääntyi yhteen, ja siihen sekoittui vieläpä Omikronin itse luomaa vettä. Sitten vesi jäätyi lukemattomiksi jääpuikoiksi, ja iskeytyi Omikronin käden heilautuksella Duran nahkaan.
- Grh! Tulikivi! Marifae huusi ja kosketti kaulakoruaan, Nemidye seuraten esimerkkiä. Duran eteen syttyi liekehtivä seinä, joka pysäytti hyökkäyksen.
- Viimeinkin! Paljastitte Tulikiven! Omikron hihkaisi ja piilotti sitten haltioituneisuutensa. - Hyökyaalto!
Sulaneet jääpuikot yhdistyivät yhdeksi isoksi vesimassaksi, joka pyyhkäisi liekkien päältä. Tuli harasi vastaan savuten, mutta luovutti lopulta ja haihtui.
- Mitä?! Tulikiven liekkien pitäisi palaa, vaikka niiltä riistettäisiin happi, lämpö ja polttoaine! Marifae ihmestyi.
- Ja silti ne sammuivat... vesi vain sattuu olemaan ylivertainen elementti Tuleen verrattuna. Se on ainoa syy, miksi loitsuni päihitti Tulikiven, Omikron selitti.
- Mutta...! Kuinka yksi pahainen haltia voi mitätöidä Tulikiven mahdin?! Marifae huusi.
- En ole haltia, olen myös ihminen, Omikron myhäili. - Ja nyt...
- En ole vielä luovuttanut! Marifae karjahti. - Saat maistaa "Äärimmäistä kauhua!"
- Hm? Omikron kiinnostui.
- Tulikiven äärimmäinen voima... voimakkainkaan velho ei voi estää sitä viemästä energiaansa! Marifae huusi ja kaappasi Nemidyen puolikkaan Kivestä. - Kuole!
Omikron kohotti kämmenensä eteensä. Tulikivestä irtautui ohut punainen säie, joka kurkotti Omikronia kohti. Se kuitenkin pysähtyi Omikronin käteen. Paikka alkoi yhtäkkiä tuntua hyvin kuumalta ja läkähdyttävältä, ja kulta Marifaen kruunussa pehmeni. Omikron horjui pyörtymisen partaalla, mutta vastusti silti Tulikiven imua. Liekkejä syttyi sinne tänne, jopa Marifaeen itseensä, mutta hän oli niin tilanteeseen ajautunut, ettei huomannut niitä.
Omikronin kädessä räjähti, ja Tulikivestä roiskahti jotain verenpunaista. Yhtäkkiä valtavasti puhdasta energiaa huokui osaksi Omikronin ruumista, päinvastoin kuin Marifaen hyökkäyksen kuuluisi toimia.
Kuumuus hellitti, mutta liekit eivät. - Mitä tuo nyt oli?! Miksei hän kuollut? Sen sijaan hän näyttää paljon eloisammalta kuin äsken! Marifae raivosi. Hän puristi Tulikiveä. - Senkin petturi jalokiveksi! Mikset tottele mestariasi?
- Nhi hi hi... tunnen, kuinka voima valtaa ruumiini! Kaikki kiitos teidän, typerät hallitsijat... Omikron hihitti venytellen lihaksiaan liioitellusti, että se näytti melkein tyhmältä. - Ehkä tämä kurja elämä on ollut elämisen arvoinen... vain, jotta saan nähdä teidän kuolevan!
- Kulta, olet liekeissä! Ja niin muuten minäkin! Nemidye huomautti.
- Mitä väliä sillä nyt on?! On tärkeämpääkin ajateltavaa kuin... Marifae pysähtyi kesken lauseen ja tarkasteli itseään. - Että... palan kuoliaaksi?!
- Nhih hih... Omikron nauroi pidellen kasvojaan toisellä kädellään. - Kuole kärsien, Marifae Xeno! hän napsautti sormiaan vapaalla kädellään.
Liekit ympäröivät Marifaen ja Duran kokonaan. - Gaaaaahhhhh!!!!
- Kulta! Nemidye huudahti kotkansa selästä.
- Samoin sinä, Nemidye Xeno, Nemidye Sanolon ennen aviota! Omikron kiljaisi ja napsautti sormiaan molemmilla käsillään. Liekit levisivät myös kuningattareen ja tämän ratsuun, ja hekin paloivat hengiltä.
- Nhih hih hih... Omikron hihitti, ja puhkesi sitten hysteeriseen nauruun, joka raikui koko linnan kaikkien käytävien halki selkäpiitä karmivana järjettömän verenhimon tiivistymänä.
Kommentit