Alfa astui juuri alimmalle portaalle, ja sen jälkeen valtavaan, pimeään kammioon, joka oli täynnä pohjattomalta vaikuttavia kuiluja. Portaikon suunnasta tuli sen verran valoa, että Alfa näki eteensä. Keskeltä lähti kapea kivisilta, joka päättyi kuilujen joka puolelta ympäröimälle tasanteelle. Siitä lähti kolme muuta siltaa, eteen, vasemmalle ja oikealle. Tällä tasanteella seisoi Omikron, Alfaa 12 vuotta vanhempi isoveljensä, haltioiden armeijan eliiteistä eliitein tappaja, sekä tämän suurin vihollinen.
CYBERALCHEMIST 79
MENNEISYYDEN OVI AUKENEE...
Molemmat pysyivät hiljaa pitkään, tuijottaen toisiinsa vihan maustamilla katseilla. Siinä ei tervehdyksiä tarvittu, katkera tuijotus hoiti kaiken. Lopulta Alfa avasi suunsa.
- Vai tällaisen paikan olet valmistellut ottelupaikaksemme.
- Niin, Omikron vastasi vaisusti. Vaikka hän oli aistinut Alfan läsnäolon jo pitkään, tämä oli ensimmäinen kerta kun he tapasivat pitkään aikaan.
- Etkö aio hyök... Alfa yritti sanoa, mutta:
- Miksi petit meidät? Omikron kysyi yhtäkkiä. Alfa yllättyi kysymyksestä.
- Koska mielestäni haltioiden hallinto oli vajonnut liian syvälle, Alfa sanoi.
- Väärin! Delta voisi ehkä uskoa tuon, jopa keisari, mutta minä tiedän paremmin, Omikron huusi.
- Mistä puhut? Alfa yritti.
- Älä kiertele. Olet pelkkä pelkuri, joka pelkää velvollisuuksiaan. Sellaista se elämä on, Alfa! Omikron huusi jälleen.
- Toistan vähän itseäni, mutta mistä puhut?! Alfa huusi.
- Muistini on erinomainen, ja muistan sen päivän kuin eilisen. Päivän, jona lähdit luotamme... päivän, jona petit oman kansasi! Omikron huusi.
Alfa lopetti teeskentelemisen. - Niin, minäkin muistan sen päivän kirkkaasti.
- Et yhtä kirkkaasti kuin minä, Omikron väitti.
- Ja miksiköhän muka? Alfa tokaisi.
- Tuota... ööh... äh, en voi kertoa sitä vielä! Omikron karjaisi ja heitti miekkansa Alfaa kohti. Alfa vetäisi Scinderen esiin ja torjui iskun kuin ei mitään. Miekka palasi omistajansa käteen kuin bumerangi.
- Mistä sait tuon miekan? Omikron kysyi.
- Mistäköhän? Alfa kiusasi.
- Kysyin, mistä sait tuon miekan! Omikron toisti. - Ei kai vain... antoiko Sigma sen sinulle?
- Äitikö? Hänpä juuri. Sanoi, että saatan tarvita sitä sinun voittamiseesi, Alfa sanoi ja nosti miekkaa ilmaan.
- Kävit siis todellakin kotona, Omikron sanoi ja virnisti sitten.
- Yllätyitkö, kun M'Ega olikin tyhjä?
- Todellakin. Onneksi ajatuskeskustelumme antoi minulle edes pienen vihjeen siitä, mitä te oikein olitte tekemässä. Tunnusta pois, tahdoit houkutella minut tänne Zylviano Cityyn taistellaksesi minua vastaan! Alfa sanoi.
Omikron hiljeni joksikin aikaa, ja sanoi sitten: - Hyvä on. Tunnustan sen. Mutta vain, jotta saisin asiat selvitettyä kanssasi.
- No, selvitetään ne sitten! Alfa huudahti ja ponkaisi siltä paikalta Omikronia kohti sivaltaakseen tätä. Omikron kohotti kätensä ja pysäytti Alfan kesken ilmalennon. Sitten hän paiskasi tämän magian voimalla seinää vasten.
- Etkös löytänytkin jotain maasta, kun Delta vei johtajanne? Omikron virnisti leveästi.
- Mis... mistä arvasit?! Alfa yllättyi noustessaan polvilleen.
- Arvasinpahan vain. Minulla oli luppoaikaa, joten mietiskelin kaikenlaisia tapahtumasarjoja mitä saattoi tapahtua.
- Kyllä. Löysin sinetin kirjan, ja annoin itselleni takaisin oikeuden käyttää magiaa! Alfa sanoi itsevarmana.
- Arvasin senkin. Onpahan sinusta edes jotain vastusta! Omikron virnisti taas ja iski sormistaan kipinän, joka räjähti aivan Alfan edessä.
- Noo! Tuohonko jo kaaduit?
- En suinkaan! Alfan ääni sanoi. Hän oli kärsinyt palovammoja, kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin mitä Omikron oli ennustanut.
- Hmm? Omikron ihmetteli.
- Heh... en ymmärrä mitä tapahtui, mutta ilmeisesti loitsusi ei ollut aivan niin voimakas kuin miltä näytti! Alfa naurahti.
- Se johtuu Scinderestä. Et taida tietääkään, kuinka ihmeellinen ase se on? Omikron sanoi. - Sitä olisi voitu kutsua muinaiseksi superaseeksi, jos se vain olisi muinaiselta ajalta.
- Tiedätkö siitä jotain? Alfa kysyi. - Ei sillä että luottaisin antamaasi tietoon...
- Sen teki itseasiassa eräs ihminen nimeltä Idaus Idaun. Hän on kuitenkin ansainnut haltioiden luottamuksen, eikä vähäisin hänen teoistaan ole juuri Scinderen luominen.
- Ihminen? Nyt olen kuullut kaiken, Alfa naurahti. Mutta mikä se erikoisominaisuus on?
- Scindere tarkoittaa halkomista. Se pystyy leikkaamaan minkä tahansa asian puoleen, oli se sitten esine tai tapahtuma. Kukaan ei ole onnistunut selvittämään miten se toimii, paitsi sen keksijä Idaus Idaun.
- Scindere siis puolitti räjähdyksen tehon...? Alfa sanoi epäuskoisena. - Mutta miten pelkkä ihminen voisi tehdä niin uskomattoman aseen?
- Hän oli... hyvin uskomaton ihminen.
- Mitä hänelle kuuluu nykyään? Alfa kysyi.
- Tietääkseni hän on kuollut. Hän kuoli hämäräperäisissä olosuhteissa tuntemattomaan syyhyn. Tai niin ainakin julkisesti kerrotaan.
- Mitä tarkoitat tuolla? Alfa peräsi.
- Koska olen keisarin vasen käsi, ja vieläpä Sigma S'Arcin, joka työskenteli Idausin parissa, poika, tiedän enemmän kuin tavalliset haltiat, Omikron virnisti.
- Aha... hetki! Oliko äiti tekemisissä Idauksen kanssa? Alfa hätkähti.
- Kyllä, ja hän tulikin tämän kanssa hyvin toimeen. Kunnes se tapahtui... Omikron sanoi salamyhkäisesti.
- Se...? Alfa rypisti otsaansa.
- Jotta ymmärtäisit kaiken, minun täytyy palata ajassa taaksepäin... monta vuosikymmentä... Omikron sanoi.
Omega leikitteli jollain juuri nyrkkiin sopivalla esineellä, joka muistutti sarvekkaan paholaisen irvistävää päätä. Delta näytti jännittyneeltä ja tarkkaili vähän väliä tuota vempainta, mikä se sitten olikin. Mitar ei kiinnittänyt moiseen huomiota, vaan muisteli kaikkia onnellisia ja surullisia asioita, mitä hänelle oli lyhyen elämänsä aikana sattunut.
Kun isoveljeni kuoli, vanhemmillani oli vaikeata... tai niin he ainakin kertoivat kun olin isompi. Pidin kaupungin kirjastosta, ja kävin siellä usein. Ei koulussakaan hullumpaa ollut, siellä sai oppia uusia asioita. Muistan kyllä edelleen ne pojat, jotka aina kiusasivat minua...
Sitten... sinä päivänä, kun olin täyttänyt 10, Zylvion vangitsi minut, äidin ja isän. Hän tahtoi tappaa minut... koska uskoi minun aiheuttaneen Katarin kuoleman. Mutta lupauksensa takia hän ei voinut tappaa minua ennen kuin tulen aikuiseksi.
...mikähän käsitys aikuisuudesta hänelläkin on? Mitar ajatteli eikä voinut estää itseään tirskahtamasta.
Kun sotilaat ottivat meidät kiinni, minä aloin pelätä. En ollut koskaan ennen kokenut sellaista oikeasti, vain lukenut kirjoista ja kuunnellut tarinoista. Juoksin karkuun, kauas pois, ulos kaupungista. Olin varma että äiti ja isä vietäisiin teloitettavaksi, ehkä jopa olivat jo kuolleet.
Vaeltelin tasangolla päiviä, ja kun olin luopunut kaikesta toivosta, törmäsin Bingoon, joka oli kestävyyspatikoimassa. Lähdin hänen mukaansa, ja hän esitteli minulle kapinan idean. Koska vihani Zylvionia kohtaan oli herännyt, ajatus houkutteli. Hänestä tuli taistelutaitojen opettajani, ja häneltä opinkin kaiken...
Ja sitten 18-vuotiaana sytytimme viimein kapinan liekit valtaamalla Waljod-kylän. Kävimme hurjia taisteluita, tapasimme Knightin, menetimme monia tovereita, voitimme kamppailuja...
Sitten pääsimme viimein kohtaamaan Zylvionin. Ja seurasimme häntä Waljod-nummelle, ja jämähdin Amestrisiin... armeijamme oli vielä liian heikko, ja Zylvion Troopsia ei saatu kukistettua.
Tapasin Amestrisissa paljon ystäviä. Kuin olisin elänyt kaksi elämää yhden aikana... vaikka jotkin asiat tuntuvatkin vähän sumeilta. Olen aika tyytyväinen elämääni...
Omega keskeytti kaiken nousemalla ja läpsäyttämällä kätensä yhteen. - Mutta! Masterillamme tässä on varmaan aika tylsää! Mitäpä jos kertoisin vähän elämästäni!
Tämä vielä puuttui... Delta huokaisi, vahingossa ääneen.
- Mitä sanoit, Delta?! Omega kysyi.
- En mitään! Kertokaa vain hänelle! Delta hosui.
- Hyvä. Siitä on jo kymmeniä vuosia, mutta olin edeltäjäni suosiossa! Omega sanoi.
- Hän tarkoittaa olleensa entisen keisarin kummipoika, Delta mukamas kuiskasi.
- Hiljaa, Delta! Omega tokaisi. - Hän alkoi jo vähän vanheta, ja hän valitsi minut seuraajakseen! Minulla oli paljon ideoita, mutta olin silloin vielä vähän lälly.
Delta meni aivan Mitarin lähelle ja kuiskasi portin läpi: - Hän tarkoittaa, että hänellä oli silloin vielä kaikki ruuvit paikallaan.
- Niinkö? Mitar sanoi.
- Mitä oikein supattelette?! Omega karjaisi ja komensi Deltan takaisin. Hän jatkoi. - Yksi järkevä ajatus minulla sentään oli: syöstä Xenot pois valtaistuimelta!
- Silloin Zylvion ei ollut vielä syntynyt, Delta lisäsi taas väliin.
- Ole sinä jo hiljaa, perhana! Omega ärjäisi. - Edelliset keisarit nimittäin pelkäsivät heitä eivätkä uskaltaneet pistää vastaan kun he valtasivat Etelä-Allavan kauan sitten. Onnistuimme paljon paremmin kuin te ensimmäisellä kerrallanne. Pääsimme aivan heidän valtakuntansa ytimeen, valtaistuinsaliin!
Omega ja hänen johtamansa pieni haltiajoukko mursivat oven auki. Heillä oli päällään haltioiden sota-asut, joihin kuului virtaviivaiset vihreät housut, tummanvihreä paita, paksu, kestävä vihreä liivi sekä Omegalla tummansininen ohut viitta. Kaikki vaatteet oli suojattu magialla kestämään monia erilaisia vahinkoja.
Heidän edessään levittäytyi Zylviano Castlen suuri valtaistuinsali, ja vierekkäisillä istuimilla istuivat ylväinä kuningas Marifae Xeno ja hänen vaimonsa Nemidye Sanolon.
- Sinäkö olet itse haltioiden keisari ja tämän kapinan alullepanija? Marifae kysyi.
- Ensin isketään, sitten vasta kysytään! Omega huusi vastaan.
- Kuinka röyhkeä hallitsija meillä tässä onkaan, tsk tsk. Kannattaisi ottaa mallia meistä, Nemidye heristi sormeaan.
- Kehtaatkin... olen tullut potkaisemaan teidät pois paikoiltanne! Omega tokaisi ja suoristi molemmat kätensä heitä kohti.
- Magiaa...? Marifae oletti.
- Salama! Omega huudahti ja vapautti käsistään sähköpurkauksen.
- Mainiota, keisari! He kaatuivat varmasti tuohon! sanoi haltia Omegan vieressä.
Marifae vetäisi istuimensa kyljessä olevasta vivusta ja heidän eteensä nousi seinä, torjuen ukkosiskun mutta murskaantuen samalla tuhannen palasiksi.
- Taistelun aika, vai mitä, kulta? Nemidye sanoi.
- Niinpä, Marifae sanoi ja naksautti molempien kädensijojensa leijonanpäitä. Nemidye teki samoin, paitsi että hänellä oli koristeena kotkan päät. Salin takaseinä laski pois edestä, niin että takaa paljastui jättiläismäinen häkki. Häkissä oli kaksi kertaa tavallista isompi Grand Leo, jonka torahampaat olivat kuin norsun syöksyhampaat, ja turkki kuin kullasta. Sen silmät olivat kovat ja armottomat.
Haltiat huomasivat nopeasti häkin vieressä myös pienemmän lintuhäkin. Se oli silti suuri, monta kertaa isompi kuin hirmuhallitsijoiden istuimet. Häkissä istui orrellaan puhtaan ruskea kotka, jonka silmät olivat terävät. Kotka oli monta kertaa isompi kuin keskiverto ihminen, ja se olisi luultavasti voinut kannattaa sekä Marifaen että Nemidyen selässään.
- Mitä... nuo ovat? Omega järkyttyi.
- Lemmikkimme. Nuorena satuin löytämään tämän Grand Leon pennun, ja vein sen linnaan. Se kasvoi kasvamistaan, ja meistä tuli uskolliset ystävät. Sen tultua aikuiseksi etsimme sille siitosparin, ja se synnytti monta lisää. Käytin niitä alistaakseni valtaani kaikki, jotka uskalsivat vastustaa Xenon valtakuntaa! Hänen nimensä on... Marifae kertoi ja meni avaamaan häkin. - Dura.
Nemidye avasi kotkan häkin. - Tämä taas on kotkani, Acutus.
Häkin jättimäinen luukku aukesi, ja leijona löntysti ulos järisyttäen maata askelillaan. Nemidye nousi kotkan selkään, ja tämä levitti siipensä.
- Ymmärrättekö nyt, miksi kukaan ei ole pystynyt voittamaan meitä? Marifae myhäili ja nousi itsekin Duran selkään, käyttäen eläimen tassua nosturina. - Tämä on syy, miksi Xenot ovat niin pelättyjä!
- En olisi ikinä uskonut... Omega haukkoi henkeään. Sitten hän kokosi arvokkuutensa takaisin. - Meidän täytyy vain pystyä siihen, mihin kukaan ei ole ennen pystynyt! Oletteko mukana?
- Kyllä, keisari! muut haltiat sanoivat itsevarmana. - Magian keinoin me...
Lause keskeytyi, kun Nemidye lintuineen nappasi yhden sotureista kynsiinsä. Haltia rimpuili otteessa, mutta turhaan. Kynnet raastoivat syviä haavoja hänen kehoonsa.
- Auttakaa! hän huusi avuttomana.
- Meidän täytyy pelastaa hänet! yksi haltioista sanoi.
- Toisin sanoen, voittaa tuo kotka! Omega tiivisti ja otti tilavasta mutta pienestä repustaan köyden, jonka päässä oli piikikäs pallo. Hän heilutti sitä ja sinkosi pallon kohti katonrajassa kiitävää kotkaa.
Hänen tähtäyksensä on parempi kuin osasin odottaa! Nemidye ajatteli ja yritti väistää, mutta Omegan ase oli pirullisen nopea. Hän käski Acutusta pudottamaan haltian, mutta hän ei silti painon vähennykselläkään ehtisi välttää osumaa.
Juuri kun hän luuli saavansa osuman, Marifae tuli väliin Duran kanssa. Dura iski hyökkäyksen takaisin valtavalla tassullaan, joka tuntui kestävän mitä vain.
- Yhteistyö on voimaa, vai mitä? Marifae sanoi selvästi nauttien siitä, että pääsi mahtailemaan haltioiden keisarille.
- En ajatellutkaan että ottaisitte osumaa noin helposti. Mutta kuten sanoit, yhteistyö on voimaa! Omega virnisti.
Samassa Dura urahti ja horjahti hieman.
- Mitä?! Marifae älähti. Hän vilkuili ympärilleen, ja huomasi Nemidyen pudottaman haltian. Hän ei ollut huomannut tämän hyökkäävän, sillä oli suojannut Nemidyetä hyökkäykseltä ja siksi peitti haltian näkyvistä Duran ruholla.
- Paineilmaohjus! haltia myhäili.
- Senkin... Marifae puri hammasta. Sitten hän rauhoittui hieman, ja sanoi: - Teistä onkin parempaan kuin luulimme. Mutta ette silti voi voittaa meitä.
- Näyttäkää sitten, miten muka voitatte meidät! Omega yllytti.
- Dura! Revi hänet palasiksi kynsilläsi! Marifae huudahti. Grand Leo murahti ja kurkotti käpälällään kohti Omegaa.
- Taidat aliarvioida minua, häh? Omega hymähti ja kohotti toisen kätensä hurjaa tassua vastaan. Se oli häntä itseäänkin isompi. - Terä!
Hänen kädestään kasvoi peitsen muotoinen terä, joka iski tassuun. Leijona urahti ja vetäisi tassunsa pois.
- Dura! Et kai anna noin heiveröisen iskun vahingoittaa itseäsi? Marifae tokaisi. Leijona kohotti tassuaan, jossa oli vain pieni naarmu.
- Tuolla Grand Leolla on kova nahka... Omega huomioi.
- Täytyy kai sitten iskeä ohjastajiin? hänen takanaan oleva haltia sanoi.
- Niinpä, Omega sanoi ja heilutti asettaan. Hänen takanaan oleva haltia pysäytti hänet, kosketti köyttä ja sanoi: - Nopeutus!
- Kiitti, Omega sanoi ja jatkoi keskeytynyttä heilutustaan. Hän heitti aseen, jonka nopeus oli moninkertaistunut loitsun ansiosta.
- Acutus! Nemidye käski. Kotka syöksyi aseen tielle ja nokkaisi köydestä kiinni, katkaisten sen. Pallo jatkoi silti lentoaan, syöksyen kohti Marifaeta. Hän suojautui ratsunsa piikikkääseen harjaan. Köydetön pallo kimposi teräksenkovista piikeistä ja tippui lattialle.
- Ha! Teistä ei ole vastusta magialle! Omega naurahti.
- Vai niin? Itse olette alakynnessä! Marifae äyskäisi.
- No niin, kaverit! Kokeillaan vähän korkeamman tason taikoja! Omega sanoi.
- Selvä! muut sanoivat ja näyttivät keskittyneiltä.
- Suojakenttä! yksi sanoi. Samalla haltioiden ympärille levittäytyi rätisevä sähköverkko.
- Viilennys! sanoi toinen.
- Mit... ihan kuin täällä olisi yhtäkkiä kylmempää? Marifae ihmetteli.
- Se on magiaa... Nemidye huomasi ja hytisi. - Tännehän jäätyy...
- Vesisuihku! kolmas sanoi. Jostain tiivistyi vettä, joka satoi Marifaen ja Nemidyen sekä heidän ratsujensa päälle.
- Kylmää... argh! Nemidye ähkäisi. Vesi alkoi jäätyä.
- Voi ei! Marifae huudahti.
- Annetaan armonisku, Omega sanoi. Äskeinen haltia nyökkäsi ja heitti hallitsijoiden päälle vettä kuin saavista. Vesi jäätyi hetkessä ja sekuntien päästä äsken vielä ylivoimaiset monarkit ratsuineen olivat nyt pelkkiä jääveistoksia.
- Teimme sen! haltiat hihkaisivat.
- Niin teimme! Viimeinkin Allava on vapaut... Omega iloitsi, mutta hänen riemunsa jäi lyhyeen. - Odottakaa, mitä tuo on?!
Jää suli vauhdilla takaisin vedeksi. Liekit ympäröivät salia.
- En yleensä valehtele vihollisilleni, mutta äsken taisin lipsauttaa pienen epätotuuden. Syy Xenojen maineeseen ei ole kykymme hallita hurjimpia hirmupetojakin, vaan... Marifae hykerteli. - Tämä.
He molemmat vetivät pukujensa vuorista sormenpään kokoisen puolikkaan sydämen muotoisen verenpunaisen kiven, josta huokui salaperäistä voimaa.
- Ja mikäs "tämä" sitten on? Omega kysyi tylsämielisesti.
- Mikä... Marifae haukkoi henkeään. - Nämä ovat puolikkaita Tulikivestä! Tulen elementin maagisesta kruunusta!
- Tulikivi?! Omega järkyttyi. Miten se voi olla heillä? Hän toisti ajatuksensa ääneen.
- Mitenkö? Se on ollut suvullamme vuosisatoja. Kuten ehkä tiedättekin, sen voima... Marifae puhui.
- Se on legenda! Jokaisella elementillä on oma Kivensä, joihin on keskittynyt suunnaton määrä maagista energiaa! Ja nyt yksi niistä on edessämme! yksi haltiasotureista sanoi haltioituneena.
- Epsilon, älä keskeytä, Omega nuhteli.
- A-anteeksi.
- Kiitos. Vaikka en osaakaan magiaa, tähän kiveen on ladattu kaikki tuleen liittyvät loitsut! Marifae nauroi.
- Hah. Ettäs tiedätte, vesi ylittää tulen haltioiden elementaalisessa katsomuksessa! Omega töksäytti. - Epsilon!
- Kyllä, haltia sanoi. - Joudun lainaamaan vähän voimia teiltäkin...
- Ihan sama, tee se! Omega käski.
Aivan heidän eteensä, kentän ulkopuolelle, tiivistyi vesipallo joka kasvoi kasvamistaan. Ollessaan yhtä suuri kuin Dura, se paiskautui tätä päin tajuttomalla paineella.
- Noin paineistetusta vedestä ei pitäisi kenenkään selvitä hengissä... Omega oletti.
- Gah hah hah! Vaikka olette haltioita, ette ymmärrä kuinka mahtava tämä kivi on! Marifae nauroi. Hänen kivenpuolikkaansa kiilsi ja syöksi suuren tuliryöpyn, joka höyrysti kaiken veden hetkessä.
- Ei hyvä! yksi haltioista sanoi.
- Opetan teille nyt, millaista on todellinen kauhu! Marifae virnisti. Nemidye laskeutui Acutuksen selästä hänen viereensä. He yhdistivät kivet sydämeksi, johon syttyi liekki. Ilman lämpötila nousi nousemistaan.
- Miten... Epsilon läähätti. - Miten voimme tuntea kuumuuden, vaikka tämän kentän sisäpuolen pitäisi olla riippumaton ulkoilmasta?
- En tiedä... sanoi haltia joka oli tehnyt suojauksen.
- Voiko Tulikivi olla niin voimakas, että se murtautuu loitsujemme läpi? Omega ihmetteli.
- Eikä pelkästään niin, vaan se myös keskittää kaiken tulen yhteen paikkaan! Marifae huusi. Suojaus hajosi ja kapinoivat haltiat syttyivät liekkeihin.
- Aargh! Omega huudahti. Ja hän oli vähiten liekeissä.
- Älkää huoliko! Epsilon vakuutti ja suihkautti vettä heidän kaikkien päälle. Mitään vaikutusta ei kuitenkaan ollut.
- Tulikivi on siitä ylivertainen, että sen liekit palavat vaikka yksikään kolmesta palamisen ehdosta ei täyttyisi: palava aine, korkea lämpötila, sekä happi. Ne ovat ehdot, jotta palamista tapahtuisi. Edes vesi ei sitä sammuta! Marifae kertoi.
- Et voi olla tosissasi! Omega yski ja juoksi kauemmas tulesta. Maassa kieriminenkään ei kai sitten auttaisi...
- Ja nyt äärimmäinen kauhu... Marifae alkoi hihittää voitonriemuisena. Nemidye katsahti häneen hiukan ärsyyntyneenä. Marifae hyppäsi Duran selästä huimalla loikalla ottaen samalla koko kiven itselleen ja asteli verkkaisesti Omegan luo.
- Mitä aiot? Omega ähki ponnistellen pyörtymistä vastaan voimattomana tekemään mitään tulelle.
- Katso ja kauhistu, Marifae sanoi ja kohotti kätensä, jolla piteli Tulikiveä, Omegan alaisia kohti. Nämä olivat kuoleman partaalla, ja heillä oli hirvittäviä palovammoja.
- Auta... keisari... Epsilon sopersi vaivalloisesti.
- Kaverit! Omega huudahti ja teki äkkinäisen liikkeen Marifaeta kohti. Tämä kuitenkin vain potkaisi hänet tieltään ja osoitti kivellä maassa kärsiviä haltioita kohti.
- Tulkaa osaksi Tulikiveä! hän tokaisi. Kivi alkoi imeä sotureista heidän energiaansa punertavina säikeinä, ja Omega katsoi kuinka hänen alaistensa iholta katosi väri, yksi toisensa jälkeen.
- Tulikiven kauhistuttavin kyky on viedä ihmisiltä heidän elinvoimansa ja muuttaa se osaksi Tulikiveä itseään. Siinä on syy Tulikiven ylivoimaisuuteen... me Xenot olemme aina vahvan vastustajan voittaessamme käyttäneet Tulikiveä ja siten sen voimat kasvavat aina vain... Marifae selitti. - Kyvyn nimi on "Äärimmäinen kauhu".
Omega pysyi hiljaa.
- Keksin sen itse. Mitäs pidät? Marifae kääntyi hänen puoleensa ja virnisti inhottavalla tavalla.
- Senkin äpärä! Omega karjui yhtäkkiä ja ampui kuningasta salamalla. Tämä suojasi itseään Tulikivellä. Salama kuitenkin iski häntä täysillä, kaataen hänet maahan.
- Kh... miten? Marifae ärähti.
- Sanoit että se kyky, tyhmä nimi muuten, imee ihmisiltä heidän elinvoimansa. Oikeasti tarkoitit kai energiavirtausta? Mutta miksiköhän se ei pystynyt imemään loitsuani itseensä? No, siksi koska... Omega puhui ja kohotti samalla vaivoin sormensa osoittaakseen sillä Marifaeta. - Tulielementti ei sovi yhteen sähkön kanssa.
- Mrrh... entä sitten?! Minun vain tarvitsee tappaa sinut ennen kuin sinä ehdit tappaa minut! Marifae huusi ja osoitti Tulikivellä Omegaa. Tämä tunsi elämänsä hiipuvan tyhjyyteen, ja pystyi jopa näkemään punaisen säikeen joka riisti häneltä voimansa. Hän pyörtyi.
Kului sekunti. Kului minuutti. Kului viisi minuuttia.
- Mikset jo kuole?! Marifae raivosi.
Nemidye laskeutui hänen viereensä. - Mikä hätänä? Mikset saa häntä tapettua?
- Ihan kuin... hänellä olisi niin suunnaton määrä energiaa, että sitä on mahdotonta viedä! Marifae sanoi.
- Eihän meidän tarvitse tappaa häntä. Sain juuri idean... päästetään hänet menemään, Nemidye sanoi.
- Miten niin? Mitä järkeä siinä on? Marifae ärähti kääntäen päänsä Nemidyeen.
- Paljonkin. Se on hänelle valtava nöyryytys, ja opettaa kaikkia pelkäämään meitä entistäkin enemmän. Mitäs sanot? Nemidye selitti.
- Hah, nyt tajuan... Marifae sanoi piristyen vähän.
- Acutus, vie hänet linnan porttien ulkopuolelle! Nemidye käski. Marifae sammutti liekit Omegasta, ja kotka nappasi hänet kynsiinsä lennättäen hänet ikkunasta ulos.
- Armeijakin pysähtyy varmasti nähdessään johtajansa voitettuna... Marifae naurahti.
Kommentit