Alfa lankesi polvilleen toivonsa menettäneenä. Omikronin kädet putosivat velttoina polville, hänen ryhtinsä köyristyi ja päänsä nuokahti alas. Alfa tuijotti hiljaa alas pää tyhjänä ja silmät lasittuneina.

- En minä oikeasti olisi tahtonut olla ammattimurhaaja, Omikron sanoi hiljaa. Alfa hätkähti ja kohotti katseensa. Hän ryömi lähemmäs ja nosti veljensä päätä hellästi ylemmäs, jotta näki tämän silmät. Niistä ei enää näkynyt taistelutahtoa, tuskaa, hulluutta tai mitään. Hänen tukkansa oli palanut karrelle ja silmäkulmat vuotivat verta.

- Kyllä minä sen tiesin, typerys... Alfa vastasi yhtä hiljaa. Omikron hymyili suu veressä.

- Kun kukaan ei hyväksynyt minua, päätin etten myöskään minä hyväksyisi heitä ja lähdin siksi tälle tielle, enkä karannut Haltiametsästä kuten sinä teit, Alfa... Omikron kertoi. - Hyväksyin elämäni sellaisena kuin se oli. Olin typerä... en tajunnut, että olisin voinut itse määrätä itseäni, kuten sinä tajusit.

- Vielä ei ole liian myöhäistä! Alfa sanoi hätää äänessään. - Kaikki voivat vielä hyväksyä sinut!

Omikron jatkoi teeskennellen, ettei ollut noteerannut. - Nyt, kun olen kuoleman kielissä, tajuan ettei sellaista asiaa kuin jumaluus tarvita maailman muuttamiseen. Olisipa Omegakin tajunnut tämän...

Alfa syleili Omikronia ja laski hänen päänsä omille polvilleen. Omikron siveli Alfan poskea verestä punaisella kädellään. - Tee sinä, Alfa, se mihin minä en kyennyt... muuta maailma paremmaksi.

Sitten Omikron pyyhkäisi veren pois silmiensä reunoilta ja sulki ne hitaasti. Hyljeksitty haltia ja inhottu ihminen Omikron S'Arc oli täten poistunut ainoan läheisensä keskuudesta. Alfa rääkyi tuskasta.

CYBERALCHEMIST 84

LOPPUSELVITTELY!
 

- Al! Piirretään syntetigrammi tulivuoren ympäri! Ed huusi, katkaisi läheisestä puusta oksan kahtia, ja antoi toisen puolen Alille. Toisen hän otti itselleen.

- Selvä! Al huudahti ja he lähtivät vauhdilla piirtämään jättikokoista ympyrää hornankattilan ympärille.

- Voidaanko me auttaa jotenkin? Jani kysyi.

- Piirtäkää vain tekin! Ed huusi. Jani ja Ina nappasivat maasta kepit ja auttoivat.

- Voimmeko me tehdä jotain? Scorpion huudahti.

- Voitte olla häiritsemättä! Ed kivahti hermostuneena ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

- O-okei... Scorpion kavahti ja katsoi kun Shine ja Shade hoitivat Cerberusta magiallaan.

Alkemistit jatkoivat syntetigrammin piirtämistä kuumeisella tahdilla. Minuutti tuntui tunnilta.

- Eikö täällä ole vähän kuuma? Jani huomautti.

- Onhan täällä. Mitä siitä? Ed kysyi piirtäessään monimutkaiselta näyttävää yhtälöä viivan alle. - Magma virtaa maan alla ja kaasu savuaa ulos. Siitä se johtuu.

- K-kyllä minä nyt sen tiesin! Huomautinpahan vain! Jani punastui.

- Nyt ei ole aikaa turhanpäiväisille huomautteluille! Tulivuori voi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, ja sinä vain... Ed paasasi. Jani ei edes kuunnellut.

- Hei, Shine! Miksette voi käyttää sitä vesitaikaa tuohon vuoreen? hän huusi.

- Koska käytämme jo kaiken energiamme Master Cerberuksen parantamiseen! Näittehän, kun Master Knight käytti Murasamea laavaa vastaan? Edes vesi ei tepsi tuohon tekniikkaan. Olette ainoa toivomme. Luotamme kyllä teihin! Shine huusi takaisin.

Hemmetin kakara... kuuntelisi joskus... Ed ajatteli ärtyneenä.

- Ed! Syntetigrammi on valmis! Al ilmoitti yhdistäessään viivan päät toisiinsa.

- Täydellistä! Nyt täytyy kirjoittaa kaava... Ed sanoi ja alkoi tihrustaa pientä piperrystä nurmikolle, niin vaikeaa kuin se olikin. - Hitto! Keppi katkesi! Äkkiä uusi!

- Miten? Lähin puu on kymmenen metrin päässä! Jani huudahti.

- Ina on lähimpänä! Pian! Ed huusi.

- Selvä! Ina huudahti ja ponkaisi juoksuun. Sekunnit tuntuivat minuuteilta, kun hän kiiruhti kohti puuta. Lopulta hän onnistui nappaamaan maasta irto-oksan ja heittämään sen Edille.

- Tattista! hän kiitti ja jatkoi piirtämistä. Kaikki odottivat. Hiki valui otsalta. Käsi tärisi.

Syntetigrammi oli valmis.

- No niin...! Ed vetäisi henkeä ja nyökkäsi Alille. He painoivat kätensä maahan ja aloittivat synteesin.

En minä vain mitään huomaa... Jani ajatteli tarkkaillessaan vuorta. Hän varoi kaatumasta, koska maa tärisi kovin. Vai tärisikö? Tärinähän loppui!

Jani nosti katseensa ja huomasi vuoren rauhoittuneen. Laavaa ei enää valunut alas, savua ei enää tullut. Ed ja Al rojahtivat kyljelleen kaikkensa antaneina.

Ina katsoi vuoroin Alia ja vuoroin Ediä, aivan kuin ei olisi osannut päättää kumpaa auttaa. Hän katsoi Janiin.

Mitä...? Jani ihmetteli. Ina juoksi Edin luo, ja Jani tajusi mitä Ina oli tarkoittanut. Al olisi ollut lähempänä sinua! Miksi minun pitää...

Hän juoksi kuitenkin Edin luo. - Oletko kunnossa? Tulivuori sammui! Teidän ansiostanne!

- Sepä... kiva kuulla, Ed hymyili. - Väsyttää kyllä kamalasti...

- Ei ihmekään, kun niin kovasti rehkitte! Jani tokaisi ja tajusi olleensa vähän töykeä sankareille. - Mutta kiitos teidän emme kuolleet!

- Te saitte sen sammumaan! Shine huudahti. Cerberus hymyili. Scorpion ja Shade näyttivät yllättyneen helpottuneilta.

Zylvion avasi silmänsä. - Mitä...

- Zylvion! Hän heräsi! Ina huudahti.

Zylvion nousi hitaasti pystyyn ja lönkytti lähemmäksi sisaruksia. Hän nosti päätään ja katsoi vuorta. Hän laski päänsä ja kääntyi selin sankareihin.

M-mitä nyt? Jani odotti. Zylvion sanoi jotain.

- Kiitän... teitä mitä syvimmin. Olette paitsi pelastaneet henkeni, myös pelastaneet koko valtakunnan ja maailmankaikkeuden tuholta. Olen velkaa teille, jalot sankarit.

Häh? Jani yllättyi.

- En pysty sanoin kuvailemaan kiitollisuuttani! Olisin valmis antamaan enemmän kuin koko valtakunnan... Zylvion meinasi sanoa, mutta pudisti päätään ja mietti uudemman kerran. - Olisin valmis antamaan enemmän kuin voisitte koskaan kuvitella. Saattakaamme tämä typerä sota loppuun, ja kokoontukaamme yhdessä juhlimaan uuden aikakauden alkua Allavassa...

Zylvionin jaaritellessa Jani tunsi maan tärähtelevän taas. Vuoren rinteestä irtosi kipinöivä lohkare, joka putosi kohtisuoraan Zylvionia päin.

- Ansiomitalit... ritarin arvomerkit... omat maapläntit Länsi-Allavassa... blaa blaa... Zylvion luetteli.

Ei hitto! Jani ajatteli ja syöksyi Zylvionin eteen. Ehtisikö hän?!

- Jani! Ina huudahti huomatessaan tämän aikeet.

Jani tönäisi yllättyneen Zylvionin lohkareen alta. Hän kääntyi nopeasti kiveä kohti, mutta ehti nähdä vain vilauksen punaisena hehkuvasta ohjuksesta...

 

Jani käännähti. Hän tunsi jotain pehmeätä kylkiänsä vasten. Jani käännähti taas. Hän raotti silmiään, ja näki vaaleanpunaista. Hän avasi ne ammolleen ja hätkähti ylös. Jani havaitsi makaavansa ylellisessä sängyssä jossa oli vaaleanpunaiset silkkilakanat, peitto ja tyyny. Se tuntui erittäin mukavalta verrattuna makuupussiin jossa hän oli nukkunut viimeisen viikon aikana, tai olkipatjaan jossa hän oli nukkunut Alfonsiassa ja Waljod-kylässä. Missä hän oli?

Hän käänsi päänsä vasemmalle, ei vaan oikealle. Aivan kuin hänen suuntavaistonsa olisi kadonnut. Joka tapauksessa siellä oli kuninkaallisen hienosti reunustettu kaksoisakkuna, ja ikkunasta näkyi puiden oksia ja lehtiä. Lehvästöjen välistä erottui Zylviano Castlen piha. Pikkulinnut sirkuttivat ja oli valoisaa, muttei häikäisevää.

Tosiaan, olen täällä... hän ajatteli. Hän katsoi vasemmalle. Siellä oli seinä ja pari mahtavaa tammipuista vaatekaappia, joilla oli leijonanjalat, ja yöpöytä jolla oli pesuvati. Sitten hän katsoi eteensä. Hän näki monimutkaisilla ornamenteilla varustellun kaksoistammioven, jossa oli kultapäällysteiset kahvat. Huone oli tavattoman suuri ja korkea, kuin eteisaula.

Lopuksi hän keskittyi itse kokonaisuuteen. Oven yllä molemmin puolin oli ripustettu hopeareunaiset taulut, jotka esittivät Zylvionin vanhempia, Marifae Xenoa ja Nemidye Sanolonia keski-iässä. Jani ei ollut koskaan ennen nähnyt heistä edes kuvaa, ja he näyttivät hänestä kunnioitusta herättäviltä henkilöiltä.

Sänky oli kuin jonkun prinsessan, siinä oli mahtipontinen vaaleanpunainen katos ja se oli todella leveä. Mutta miksi hän nukkui näin mahtavan oloisessa huoneessa?

Hän oli nousemassa, kun oveen koputettiin. Jani ei aluksi tajunnut vastata, ja seinän takaa huudettiin:

- Saako tulla?

Sitten Jani muisti: - Ai joo! Sisään!

Ovi naksahti ja aukesi. Sisään syöksähti joku tai jokin, mutta Jani ei ehtinyt erottaa kuka.

- Janiiii! Olin niin huolissani! Ina huudahti halatessaan Jania.

- Varo! Hänen luunsa voivat rikkoutua! huusi toinen henkilö.

- Mitar? Selvisit! Jani huudahti, mutta joutui painautumaan takaisin sänkyyn kivun takia. Inan ote hellitti.

- Olen pahoillani kun pilaan toiveikkuutesi, mutta en ole Mitar, Mafon sanoi. Hän liikkui kainalosauvoilla ja hänen toinen kätensä oli paketissa. Hän näytti muumiolta.

- M-mafon! Jani huudahti. - Miksi olet noin pahassa kunnossa?!

- Eikä mitä, hyvässä kunnossa minä olen! Mafon nauroi ja heilutti vapaata kättään. - Olen melkein parantunut taistelusta.

- Taistelusta... Jani toisti ja hänen äänensä vaimeni. - Mitä tapahtui?! Ed ja Al sammuttivat tulivuoren, mutta mitä sitten?!

- Vuoresta irtosi pala, joka putosi Zylvionia kohti mutta sinä hyppäsit eteen, Ina kertoi. - Ja siksi makaat nyt siinä. Onneksi et saanut kovin pahoja vammoja... nukuit pari päivää.

- Entä kapinalliset? Miten sota päättyi? Jani kysyi edelleen kiihtyneenä.

- Rauhoitu, käski haltialääkäri, joka oli myös tullut sisään. Jani hiljeni.

- Kun olit menettänyt tajuntasi, jäimme lepäämään ja odottamaan parasta. Alfakin tuli takaisin maan alta, voitettuaan Omikronin. Hän ei ole vielä kertonut yksityiskohtia, mutta hän vaikutti masentuneelta... Ina kertoi. - Hänen perässään virtasi maan alle vangittuja ihmisiä. Omega oli ilmeisesti ottanut heidät kaikki panttivangeiksi. Alfa myös kantoi mukanaan pientä taikapeiliä.

Ina vaikeni.

- Ja? Jani odotti.

Ina nyyhkäisi. - Niin... odota hetki.

 

Jotta te lukijat ymmärtäisitte paremmin, mitä oikein oli tapahtunut, meidän täytyy palata hieman ajassa taaksepäin. Vaikka universumiportissa aika ei aina olekaan täysin itsestäänselvä asia.

Omega ja Delta katsoivat Deltan maagisesta peilistä jotain, mutta eivät näyttäneet Mitarille.

- Mitä siellä tapahtuu? Näyttäkää! Mitar huusi vihaisena.

He pysyivät jännittyneesti hiljaa. Omega puri huultaan.

- E... ei voi olla totta! Peilisi vääristää, Delta! hän huusi ja astui taaksepäin.

- Ei se vääristä, tämä kaikki on totista totta... Delta pudisti päätään peili edelleen kädessä.

- Perhana! Miten Phoenix muka voi hävitä?! Hänen piti olla kuolematon! Omega huusi.

Mitar ei ollut uskoa kuulemaansa. He tekivät sen! Hän tunsi huojentavaa helpotuksen tunnetta.

Omega kiristi hammasta ja marssi porttipeilin eteen. - Delta! Varasuunnitelma!

Delta katsoi hetken Omegaa epäuskoisena. - K-kyllä...

Delta materialisoi taas Yinin ja Yangin kiekkoportin, ja avasi sen. Sisällä riehuivat myrskyt, kuten aina.

- Tämän rinnakkaisulottuvuuden kautta voimme myös päästä takaisin Allavaan. Se on tosin hieman vaikeata, mutta pystyn siihenkin, Delta sanoi Mitarille.

Ei kai vain...! Mitar kauhistui. Hetkinen... mitä he muka hyötyisivät menemällä takaisin? Phoenix on kuollut, joten he eivät voi saada Demonin verta enää käsiinsä. Mihin Omega siis tähtää?

Omega selvästi arvasi mitä Mitar ajatteli. - Jos en voi tulla jumalaksi, niin ainakin voin valloittaa maailman! Omega tokaisi ja oli astumassa portista sisään, kun:

- Odottakaa! Mitar huusi. - Minä voin tehdä teistä jumalan, vaikka ilman Demonin verta. Knightin voimat vahvistivat kykyjäni suunnattomasti. Kunhan ette vain vahingoita ketään!

Omega mietti hetken. - Hyvä on. Delta, sulje portti.

Delta teki työtä käskettyä, ja haihdutti pystyssä leijuvan kiekon ilmaan.

- Puhutko nyt aivan totta? Omega kuulusteli.

- Tietenkin! En kestäisi jos tappaisitte ystäväni. Teen mitä tahansa estääkseni sen, Mitar vakuutti. Vaikka sitten uhraisin itseni...

- Hmm... Omega hieroi leukaansa. - Hah hah! Tuo on mainiota puhetta. Hyvä on, tee se. Mutta jos asetun pieneenkin vaaraan, lopeta heti paikalla. Ymmärretty?

- Tietysti, Mitar nyökkäsi ja viittasi Omegaa tulemaan lähemmäksi.

- Muista, että pienikin väärä liike, niin... Omega sanoi ja näytti Paholaisen puraisua.

- Kyllä kyllä, Mitar sanoi hermostuneena ja valmistautui. Tämän on pakko onnistua. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

- Delta! Mitä odotat? Tänne sinäkin! Omega huusi olkansa yli.

- Kyllä, keisari, Delta totteli ja astui peilin eteen. Mitar liitti kätensä yhteen ja keskittyi.

Tunnen ympärilläni virtaavan energian...kaikkien universumien taustaenergiat keskittyvät tänne. Tunnen Omegan ja Deltan energiat. Täytyy tarttua niistä kiinni... Mitar ajatteli ja levitti tietoisuutensa kädet. Hän hapuili pimeydessä, kunnes löysi pienet valonkajastukset, jotka olivat Delta ja Omega. Oikeastaan ”valonkajastus” on väärä ilmaus, koska he eivät säteilleet sen enempää pimeyttä kuin valoakaan, vaan paremminkin molempia yhtä aikaa yhtä paljon, ja erottuivat siten harmaasta taustasta. Hän kietoutui heidän ympärilleen tietoisuudellaan ja ryhtyi vetämään.

- Viimeinkin... nousen maailman yläpuolelle! Omega sanoi täristen innosta. Delta ei näyttänyt aivan niin haltioituneelta.

Kaikki tai ei mitään! Mitar kannusti itseään ponnistaessaan ajatustensa takaa. Omega tunsi hajoavansa atomejakin yksinkertaisemmiksi osiksi energiansa virratessa portin sisään, kuten myös Deltakin.

Nyt he olivat kaikki rajattoman, harmaan meren sisällä. Mitar koetti astua ulos portista. Jokin esti häntä poistumasta, kuin se että hän veti Omegan ja Deltan sisään olisi kahlinnut myös hänet itsensä pysymään siellä.

Tätä osasin odottaakin... minun täytyy siitä huolimatta hoitaa tämä loppuun! Mitar ajatteli, mutta tunsi silti syvää pettymystä.

- Mitä tekisin ensimmäiseksi jumalana... ensin pistän Zylvionin kärsimään kunnolla suunnitelmani viivyttämisestä! Teen hänestä orjani, joka tekee mitä käsken! Heh heh heh... Omega suunnitteli kuin syntymäpäivää odottava pikkulapsi.

Miksei mitään tapahdu...? Mitar jännitti.

- Haa...! Tunnen voiman virtaavan suoniini! Omega sanoi ja puristi nyrkkejään katsoen niitä.

Luulin että he haihtuisivat olemattomiin niin kuin Rezam Cerberuksen tarinassa, mutta miksei niin tapahdu? Mitar ihmetteli paniikin kasvaessa.

- Hah hah hah... pian voin näyttää niille kaikille! Xenoille ja koko maailmalle...! Pian ne näkevät mihin minusta on! Omega nauroi.

Tuleeko hänestä oikeasti jumala? Autoinko minä häntä saattamaan maailman kurjuuteen?! Mitar ajatteli nyt peloissaan.

Tahdo.

Mitä...? Mitar hätkähti. Hän vilkuili ympärilleen.

Käytä tahdonvoimaasi. Sinä heidät tänne toit, sinä myös voit heidät pudottaa. Tahdo.

Tahdo... Mitar toisti mielessään. Tahdon... että Omega häviää!

- Nytkö se alkaa? Omega havahtui fantasioistaan. Hän katsoi käsiään innon hymy naamallaan. Mutta niitä ei ollut.

- Mitä... mitä ihmettä?! Miksi... Omega kauhistui. - N... niinpä tietysti. Ruumiini katoaa ja syntyy uudelleen jumalana!

Sitten häneltä katosivat jalat. Sitten maha. Kaula. Leuka.

- Rauhoitu, Omega. Kohta kehosi on parempi kuin koskaan. Komeampi, kauniimpi ja voimakkaampi, hän sanoi itselleen.

Sitten häneltä katosivat suu, nenä, korvat ja kaikki silmien alta.

- Omega... sinä hävisit. Ahneutesi teki sinut sokeaksi, ja se mahdollisti häviösi. Nyt, katoa ikiajoiksi! Mitar huusi.

- Ei... ei voi olla totta! Omega huusi ilman suutaan. Hänen silmissään näkyi silmitön raivo sekuntia ennen kuin nekin katosivat. Vielä silloinkin kun hän oli kokonaan kadonnut, kuului hänen huutonsa. ”EI! PIRU VIEKÖÖN SINUT, MITAR LORIGHAN!...”

Mitar huokaisi syvään. Sitten hän katsoi Deltaan.

- Nyt on sinun vuorosi.

- Säästätkö minut, jos suon sinulle mahdollisuuden? Delta kysyi.

- Mahdollisuuden? Mitar ihmetteli.

- Mahdollisuuden nähdä ystäväsi vielä kerran, Delta vastasi.

Mitar meni sanattomaksi. Hän tarttui Deltaa hartioista.

- Ole hyvä ja tee se! hän sanoi.

Alfa laahusti portaita ylös, kohti päivänvaloa. Hänen mielensä oli täysin maassa, mutta samalla iloinen. Se oli outo tunne.

Hän näki Inan, Janin, Edin, Alin, Scorpionin jengin hoitamassa Cerberusta ja Zylvionin. Phoenixia ei näkynyt missään.

- Voititteko te? hän hihkaisi.

Maassa makoileva Ina katsoi häneen väsyneenä mutta tyytyväisenä, ja nyökkäsi.

Alfan kasvoille nousi iloinen aurinko, mutta se laski nopeasti. Hän kohotti ylös pienen taikapeilin.

- Tulkaa, kaikki, hän sanoi.

Muut nousivat nopeasti ja tulivat katsomaan mitä Alfalla oli. Peilistä heijastuivat Mitarin heikosti hymyilevät kasvot.

- Mitar! Ina huudahti ennen muita.

- Kaikki... voitte kiittää Deltaa siitä, että voimme tavata vielä viimeisen kerran, niin oudolta kuin se kuulostaakin, Mitar sanoi.

- Tämä peili oli Omikronilla... he varmaan tarkkailivat meidän taisteluitamme sen avulla. Joka tapauksessa Delta muodosti tänne yhteyden jotta Mitar voi keskustella kanssamme, Alfa selitti.

- Olen todella ylpeä teistä kaikista, koska saitte voitettua tämän sodan ja itse en pystynyt tekemään mitään, Mitar sanoi.

- Miten niin et pystynyt tekemään mitään? Ina pisti väliin. - Sinä johdit meitä. Ilman sinua tämä kapina ei olisi onnistunut.

- Heh, niin... ja voitinhan Omegankin. Se oli kyllä pientä verrattuna siihen mitä te teitte... te annoitte minulle voimaa tahtoa. Tahtoa ja uskoa voittaa tämä sota ystävieni hyväksi, Mitar jatkoi.

- Voitit... Omegan? Alfa sanoi ällistyneenä.

- Niinkin voi sanoa... mutta Phoenix olisi varmasti ollut paljon suurempi uhka rauhaan jätettynä. Loppujen lopuksi Omega oli vain kovia kokenut pieni haltia. Pieni mutta pippurinen, Mitar naurahti.

- Heh, niinpä... Alfa naurahti samoin.

- Mitar, Zylvion astui eteen.

- Zylvion... Mitar totesi.

- Olin... väärässä suhteesi, he molemmat sanoivat samanaikaisesti. Sitten Zylvion tirskahti mutta peitti suunsa nolona.

- En ymmärtänyt lapsellisuuttani, vaikka kärsin Katarin murhasta niin monta vuotta... ja vielä kuningatar! Jos olisin ollut viisaampi, tätä typerää sotaa ei olisi ollutkaan. Anteeksi, Zylvion sanoi.

- Jos minä olisin tajunnut mitä olit joutunut kestämään... jos olisin ollut viisaampi, tätä typerää sotaa ei olisi ollutkaan. Anteeksi, Mitar sanoi.

- Tiedätkö mitä, Zylvion sanoi ja ojensi kätensä vaikkeivät he voinetkaan kätellä. - Tehdään sovinto. Liittoudutaan ja yhdistetään Allava uudelleen!

- Tehdään vain, Mitar sanoi keksimättä juhlallisempaakaan sanottavaa ja ojensi myös kätensä. He kättelivät molemmat ilmaa. - No niin... nyt kun Zylvionin valtakunta ja kapinalliset on yhdistetty, minulla on muutamia ylennyksiä luvassa. Ensinnäkin Alfa.

- Minäkö? Alfa punastui.

- Alfa S'Arc, täten ylennän sinut kenraaliksi Allavan valtakunnan nimessä mittavista ansioistasi ja erinomaisista johtajan taidoistasi, Mitar julisti.

- Älähän nyt... äh, kiitos paljon, Alfa naurahti.

- Majuri Kumbyn ylennän samoin kenraaliksi alaistensa huolenpidosta ja taas kerran todistetusta urheudesta, vaikkei hän olekaan nyt täällä, Mitar jatkoi. - Kersantti Mafon Tormentin ylennän kapteeniksi itsensä ylittämisestä ja valtavasta urheudesta. Kersantti Beaz Kiiscin ylennän luutnantiksi piilevien kykyjensä näyttämisestä ja kapteeninsa kestämisestä vaikeissa tilanteissa. Hekään eivät ole nyt täällä, mutta kertokaa heille kun tapaatte heidät!

- Selvä pyy, Alfa sanoi.

- Kuningattaren arvon suomalla vallalla vahvistan nämä ylennyks... Zylvion aloitti.

- Odotatko hetken, vielä tulee, Mitar pysäytti hänet. - Nimitän Jani ja Ina Elricin kruununritareiksi korvaamattoman tukensa, ystävyytensä, peräänantamattomuutensa ja hupaisuutensa johdosta. Teidän korkeutenne, voitte lyödä heidät ritareiksi.

- Olisit kyllä voinut kysyä ensin minulta, mutta hyvä on. Yksi asia vain... Zylvion sanoi.

- Mitä? Mitar ihmetteli.

- Jani on pyörtynyt. Hän pelasti minut putoavalta kivenlohkareelta, Zylvion paljasti.

Mitar vaikeni. - ...vai niin. Sepä harmi. Minulla olisi ollut hänelle paljon kerrottavaa... kuten teille kaikille.

- Taikavoimani alkavat hiipua universumiportin liuottavasta vaikutuksesta. Pyydän että hoidat asiasi nopeasti loppuun, Mitar, Delta ilmoitti.

- Vai niin... jättäkää Janille viesti. Ina, kerron sen sinulle, Mitar sanoi ja viittasi Inaa tulemaan lähemmäs. Hän kuiskasi Inan korvaan jotain ja jatkoi sitten. - Minulla olisi vielä paljon ylennyksiä jaettavana, mutta en millään ehdi antaa niitä kaikkia tässä. Pyydänkin siis teitä itse myöntämään ne ne ansaitseville.

- Lupaan tehdä sen, Zylvion nyökkäsi.

- Jokohan siinä oli kaikki... ai niin, Alfalle kiitos että sain nähdä vanhempani ja vapautit heidät, Mitar sanoi vielä.

- Eipä mitään, Alfa nyökkäsi.

- Joten... hyvästi, ystävät, Mitar hymyili ja käänsi päänsä. Kuva sumeni ja peili mureni äärettömän pieneksi pölyksi.

Inan silmistä alkoi virrata kyyneliä. Miten yksinäistä Mitarille mahtaakaan tulla universumiportissa... joutuuko hän viettämään siellä ikuisuuden kuten Cubelackemith? Oliko se rangaistus jostakin, vai kohtalon ivaa? Sitäpaitsi näytti siltä, kuin hänen poskellaan olisi vierähtänyt kyynel juuri ennen kuin yhteys katkesi...

Mitar kääntyi pois peilistä.

- Oletko sinä...? hän kysyi.

Viimeinkin juttuseuraa... ääni vastasi.

CYBERALCHEMIST 83

SISAR JA VELI

Häilyvän tumma susihukka tarkasteli Alfaa hurjilla silmillään, suu leveässä irveessä. Alfa pystyi tuntemaan pedon verenhimon nahoissaan.

- M-miten pystyt käyttämään magiaa? Alfa sai ulos.

- Tuo kirja pystyy sinetöimään vain haltiapuoleni maagiset voimat, ei ihmispuolta! Omikron virnisti.

- Tämä on epäreilua! Alfa huudahti.

- Miten niin? Itselläsi on Scindere ja sinettikirja! Omikron vastasi.

- Äh, se vain lipsahti, Alfa murahti. - Pelataan sitten samoilla säännöillä!

Hän piirsi kädellään ilmaan taikaympyrän, josta kasvoi hänen valkoinen kettunsa, Alba.

- Siitä onkin jo aikaa kun viimeksi näin hänet! Omikron naurahti katsoessaan siroa ja sulavaliikkeistä olentoa. Molemmat pedot näyttivät roihuavan omanvärisiään liekkejä. Alba oli Omikronin sutta paljon pienempi.

- Valmiina? Alfa kysyi.

- Valmiina, Omikron vastasi. Alba syöksähti sutta kohti ja kierteli sen ympärillä etsien aukkoa suojauksessa. Tämä kökötti paikallaan kuin arvioiden Albaa.

- Nyt! Alfa huusi. Alba yritti iskeä Nigerin kylkeen, mutta tämä väisti ja upottikin oman purukalustonsa ketun kylkeen.

- Niger! Omikron komensi. Niger ravisteli Albaa hampaissaan ja heitti sen seinää vasten niin että kivi ryskyi ja pöly lensi.

- Alba! Alfa huudahti, mutta helpottui Alban kaivautuessa kivikasan alta melko vahingoittumattomana. Niger hyppäsi tämän eteen ja huitaisi Albaa jättitassullaan. Nopea Alba kuitenkin luikahti aivan hyökkäyksen alta ja puri Nigeria kaulan alle. Niger ärisi ja yritti ravistaa ketun irti, mutta Alba oli ja pysyi.

- Hmph. Iske! Omikron huusi. Niger raapaisi Albaa kynsillään ja riuhtaisi sen irti rinnastaan. Mukana kuitenkin lähti pala pedon omaa maagista ruumista.

- Ei Albakaan ole mitenkään heikko! Alfa virnisti ja komensi Alban uuteen hyökkäykseen. Alba jätti jälkeensä sumuisen vanan kiitäessään kevyesti ilman halki.

- Hitsi, en näe mitään... Omikron siristi silmiään. Samalla Alba hyökkäili Nigeriin. - Tämä sumu... se sumentaa myös Nigerin aistit!

- Mitäs nyt aiot tehdä? Alfa sanoi itsevarmana.

- Typerys! Pystyn arvaamaan olinpaikkasi hyökkäyksiesi perusteella! Omikron huusi. Niger huitaisi kohtaan, jossa Alba oli vielä sekunnin murto-osaa sitten ollut. Hän jatkoi sitä, ja lopulta onnistuikin hipaisemaan Albaa. Mutta vain kerran. - Hah! Et olekaan niin mahtava!

Niger jatkoi tätä, mutta onnistumiset jäivät siihen yhteen ainoaan kertaan. Alba taas sai vahingoitettua Nigeriä kymmeniä kertoja.

- Grh...! Loitsupetoja ei todellakaan ole tarkoitettu kaksintaisteluihin... Omikron totesi ja huitaisi kädellään, niin että Niger katosi mustien tähtien saattelemana.

- Teit hyvin, Alfa hymyili Alballe ja päästi tämänkin lepuuttamaan voimiaan.

- No, nyt siis tiedät että pystyn käyttämään magiaa vaikka se sinetöitäisiin kirjalla. En ehkä hallitse loitsuja niin hyvin, mutta voima ainakin on vailla vertojaan! Omikron kehuskeli.

- Jatketaanko siis? Alfa ehdotti ja syöksyi Scinderen kanssa Omikronia kohti.

- Jatketaan vaa... Omikron virnisti, mutta lysähti sitten maahan. Alfa pysähtyi ja asteli Omikronin lähelle.

- Taidat bluffata... hän sanoi. Vai bluffaako? Mitä tämä nyt on...

- Ugh... mitä...? Äläkä sinä siinä sääli! hän äyskäisi ja huitaisi Alfaa kömpelösti miekallaan, minkä Alfa väisti helposti.

- Oletko ihan kunnossa? Alfa kysyi.

- En tietenkään ole, idiootti! Ja nyt jatketaan taistelua! Omikron ärähti ja kampesi itsensä pystyyn. Hän kuitenkin oksensi verta ja kaatui maahan.

- Isoveli! Alfa huudahti ja heitti Scinderen maahan. Hän asetti kätensä Omikronin yläselälle ja käytti valkoista magiaa. Outoa... en aisti minkäänlaista sairautta tai sisäistä vammaa...

Omikron kääntyi kyljelleen ja tarttui Alfan käteen. Hänellä oli hullu virne naamallaan. - Hih hih hih... sainpas sinut! Hihii...

- Mitä nyt.... Alfa meinasi, mutta samalla hän tunsi käsiensä palavan. Hän voihkaisi ja veti kätensä pois, mutta Omikron nousi ennen häntä.

Kun Alfa katsoi tarkkaan, hän näki Omikronin katseenkin muuttuneen. Äskeisen Omikronin silmät oli tehty taistelutahdosta ja -nautinnosta, sekä kärsimyksestä, kun taas tämän Omikronin silmissä paloivat armottomuuden liekit ja mielipuolisuus.

- Nyt voin viimein alkaa rellestää, kiitos sinun, lutka! Omikron, joka ei ollut Omikron, sanoi ja työnsi kätensä univormunsa taskuihin.

Lutka?! Hän ei todellakaan ole oma itsensä... Alfa ajatteli ja nousi pystyyn. Hän yritti kaapata Scinderen, mutta Omikron potkaisi sen kauemmas.

- Äläpäs nyt, tuo voi olla vaarallinen, "Omikron" torui ja lähestyi Alfaa. Alfa yritti potkaista tätä naamaan, mutta Omikron otti tämän jalasta kiinni ja sotki Alfan tasapainon, niin että hän kaatui selälleen. Omikron kumartui aivan Alfan pään tasalle.

- M-mitä oikein teet?! Alfa sanoi häkeltyneenä. Omikronin kädet sitoivat Alfan kädet paikoilleen, ja jännitys esti Alfaa liikuttamasta jalkojaan. Omikron hyväili huulillaan Alfan suuta. Hän tuntui todella kuumalta. Alfa yritti huutaa, mutta ääntä ei vain tullut.

Kun Omikron hellitti hetkeksi, Alfa huudahti: - Mikä sinuun oikein on mennyt! ja sai tönäistyä Omikronia jalallaan. Tämä perääntyi pari askelta, ja katsoi taas Alfaan.

- Aah... pitkästä aikaa oikean naisen kosketus... hän sanoi ja pudisti päätään huvittuneena, nojaten otsallaan sormiinsa.

- Mistä puhut? Olen haltia! Alfa tokaisi. Hän oli hypännyt pystyyn ja seisoi nyt huohottaen hämmennyksestä.

- Naisia ne kaikki kumminkin ovat... tuntematon mies sanoi väittelemättä asiasta sen enempää, ja heitti sitten haltiasoturin myssylakin päästään pois, paljastaen Omikronin ruskeanharmaan, sekaisen tukan. Hän hieraisi sitten tukkaansa ja sytytti sen tuleen muuttaen sen hurjaksi liekkipehkoksi. - Ah, kipua...

- Mitä hittoa nyt? Alfa ihmetteli, mutta päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyökätä. Hän otti jousensa ja nappasi viinistä nuolen taitavan nopealla liikkeellä molempia käsiä käyttäen, ja ampui yhtä nopeasti. Mies väisti uskomattoman nopeasti ja suorastaan liioitellun pienellä liikkeellä, ja nuolen suhahtaessa ohi kylmä ilma tuiversi miehen tukkaa saaden liekit lepattamaan, muttei kuitenkaan riittänyt niiden sammuttamiseen.

- Tiedätkö, on kiihottavaa kun saalis rimpuilee vastaan... mies sanoi ja sukaisi tukkaansa. Yhtäkkiä hän kirkaisi ja puisteli kättään hysteerisesti puhallellen välillä siihen. Hän jopa huusi: - Anna äkkiä niitä nuolia! mutta sai lopulta tulen sormistaan tukahdutettua. Hän huohotti hetken kädet polvilla, ja suoristautui sitten. - Niin, kiihottavaa...

Mikäköhän tämänkin tyypin ongelma on? Alfa mietti typertyneenä. Hän kuitenkin muisti alkuperäisen tarkoituksensa, ja huusi: - Kuka olet? Mitä Omikronille tapahtui!?

- Olet niin viehättävä, että voimme kertoakin... jos anelet polvillasi, mies virnisti kieroutuneesti.

- Sinä se tässä anelet polvillasi! Alfa huusi ja sivalsi miestä Scinderellä, jonka hän oli noukkinut maasta miehen huomion herpaantuessa. Mies väisti. Alfa sivalsi toisen, kolmannen ja neljännen kerran. Mies väisteli koko ajan järjettömän hallitusti. Miten hän on noin nopea?!

Mies nappasi miekan terän varovasti mutta nopeasti, ja riuhtaisi sen irti Alfan otteesta ilman ponnistuksia.

- No, palan niin halusta puhua, että kerromme... tällä hetkellä Omikron on meidän pahan valtamme alla, eikä kykene hallitsemaan kehoaan tipan vertaa. Me taas... me olemme Tulikivi, mies kertoi leveästi virnistellen.

- Tulikivi?! Alfa huudahti keksimättä järkevämpää sanottavaa. - Mutta... eikös Omikron vienyt sitä haltianeuvostolle?

- Hyvä kysymys, mutta penkomalla tämän puolihaltian muistoja saamme selville, että Omikron onnistui vahingossa kääntämään meidän "Äärimmäisen kauhumme" vastakkaiseksi ja imikin meidät itseensä. Jäljelle jäi pelkkä ontto punainen kuori... nojaa, on tämä mukavampaa kuin vuosisadasta toiseen kiven sisällä kyyhöttäminen.

Jos tämä olisi jokin legenda, ihmettelisin miten tarinankertoja voi keksiä näin älyttömiä juttuja... Alfa ajatteli. - Mitä aiot nyt, kun olet vapaa?

- Ensin pidämme kanssasi vähän hauskaa, ja sitten otamme maailman takaisin haltuumme, Tulikivi vastasi Alfan kysymykseen sukien tukkaansa omahyväisenä.

- Hetkinen, miten niin "takaisin?" Alfa tivasi.

- Takaisin takaisin... Xenot halki vuosisatojen hallitsivat käytännössä koko Allavaa julmalla karismallaan, ja koska olimme kulkeneet suvussa niin kauan kuin kukaan muistaa, heidän pahuutensa tarttui myös meihin. Vuosisatojen kuluessa pahuus kasvoi ja kasvoi, kunnes me aloimme tartuttaa pahuutta heihin. Siksi he eivät koskaan heltyneet... mutta tämän puolihaltian vapautettua meidät tulisesta vankilastamme ja otettuaan meidät itseensä, Xenon perillisen sydän on alkanut puhdistua... hih, mutta se avaa vain uusia maailmoja meille. Olemme toisin sanoen kaiken tuon pahuuden personifikaatio. Tämän ruumiin avulla... hmm, pystymmepä jopa aistimaan voimakkaan pahuuden leijuvan ulkosalla ilman isäntää, Tulikivi puhui ja katsahti toiseen suuntaan. Hän avasi kätensä vastaanottavasti ja sanoi: - Tule tänne, leiskuva pahuus!

Alfa ei nähnyt mitään, mutta hän kykeni silti aistimaan puhtaan pahuuden lähestyvän ja tunkeutuvan Omikronin ruumiiseen. Hän ei aistinut siinä mitään maagista, mutta siinä oli silti jotain tuttua. Tästä tulevat mieleen masterit... niinpä tietenkin! Voittivatko Jani, Ina ja muut jo?!

- Ha ha ha... hyvä hyvä, Tulikivi nauroi selvässä ekstaasissa. Sitten hän käännähti Alfaan päin. - Ja vielä tulienergiaa... täydellistä. Testataanpa sitä... nyt heti!

Tulikivi peitti silmänsä kädellään, ja vetäisi sen sitten pois.

Tämä tuntuu kamalan tutulta! No nyt tajusin... Alfa ajatteli ja naurahti epätoivossaan. Hän asetti Scinderen eteensä ja toivoi parasta.

- Tosissaan-vaihe!

Tulikiven silmistä ryöppysi liekkisuihku. Alfa puri hammasta tuntiessaan kuumuuden. Kun liekit hellittivät, hän katsoi Tulikiveen. Tämän silmät iskivät nyt kirjaimellisesti tulta.

- Se pahuus tuli Master Basiliskilta... Mafonhan voitti hänet, Alfa sanoi, vahingossa ääneen.

- Tämä pahuus ei kanna mukanaan muistoja elämästään, joten emme voi vahvistaa sanomaasi, Tulikivi sanoi ja hieraisi silmien välistä tilaa otsassaan. - Joka tapauksessa se antaa uskomattomia voimia tälle jo entisestään vahvalle ruumiille.

Eikö hän tunne kipua, vai miten hän kestää nuo liekit päässään? Basilisk kesti sen, koska se oli hänelle luontaista, mutta entä Omikron? Äsken hän kyllä kiljaisi, kun hänen kätensä syttyi tuleen... mistä siis on kyse? Alfa ihmetteli.

- No no no, hyökkää! Tulikivi huusi huitoen nyrkeillään Alfaa. Alfa unohti mietteensä ja sivalsi Tulikiven kättä. Miekan terä pompahti kädestä kuin hyytelön pinnasta. Kättä ympäröi liekkikalvo.

Alfa hyppäsi taaksepäin ja latasi vaaleansinisen nuolen. Ennen kuin hän ehti ampua sitä, Tulikivi ampui silmistään liekkiköynnöksen ja poltti nuolen ja jousen karrelle.

- Hitto vie! Alfa kirosi ja heitti jousen käyttökelvottomana maahan. Hän tarttui Scindereen tukevasti ja iski voimiensa takaa. Hän onnistui haavoittamaan Tulikiveä vasempaan käsivarteen.

- Ah... tämä on sitä itseään! Kipu, tuska... ilman niitä ei ole onnen tunnettakaan! Tulikivi huusi hullua kiihkoa äänessään ja jatkoi Alfan pommittamista liekeillä.

- Olisin tahtonut taistella kunniakkaasti... mutta et anna mahdollisuutta! Alfa sanoi ja huusi: - Lävistäjä!

Tulikivi hypähti taaksepäin aavistaessaan pahaa, ja sekuntia sen jälkeen ilmaa värisytti paineaalto.

- Äh, ohi meni... Alfa sanoi. - Täytyy laajentaa kohdealaa!

- Eipä onnistu! Tulikivi sanoi ja avasi silmänsä apposen auki. - Inferno!

Kaikki hänen ympärillään syttyi palamaan mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissa, kuten tulipalloissa, tulisuihkuissa, tulipyörteissä, tulipylväissä. Kun Alfan loitsu aktivoitui, liekit lepattivat hieman, mutta ei muuta.

- Mitä?! Alfa huudahti taikansa epäonnistuttua jo toisen kerran.

- Kun kuumensimme ilmaa tulella, loitsusi elementtiin sekoittui myös omaa elementtiämme, ja hallinta vaikeutui... Tulikivi myhäili.

- Hiljaa, tiedän kyllä! Ja paremmin kuin sinä, sinä ihmisen huonojen puolien tiivistymä! Alfa huusi.

- Älähän älä nenäkkääksi, haltia... Tulikivi sanoi selvästi ärsyyntyneenä. - Tai saat kuolla heti!!!

Hän käski kaikki tulimuodostelmat Alfaa kohti. Alfa virnisti tajutessaan tilaisuutensa, ja syöksyi suoraan hyökkäystä päin miekka tanassa. - Scindere! hän huusi ja leikkasi kaikki liekit tieltään kahtia. Tulikivi yllättyi selvästi, koska jäi jököttämään paikalleen kuin patsas osaamatta kuin katsoa lähestyvää Alfaa tulisilla silmillään.

- Odota, nainen! hän huusi yhtäkkiä. Alfalla ei ollut aikomustakaan pysähtyä. - Entä veljesi? Tapatko hänet samalla?!

Alfa iski Scinderen maahan, ja pysähtyi aivan Tulikiven eteen. Mitä...? Enkö vihaakaan Omikronia? Hänhän käyttäytyi aina kuin ihmiset, röyhkeästi ja kaksimielisesti... miksi sitten...?

Tulikivi käytti Alfan järkyttynyttä tilaa hyväkseen ja löi tätä mahaan roihuavalla nyrkillään. Alfa korahti ilman ääntä, ja lyyhistyi jäykkänä maahan.

- Hi hi hi... myötätunto... niin turha tunne! Tulikivi hihitti ja rutisti Alfan kylkeä jalallaan polkemalla. - Ilman myötätuntoa ei ole myöskään vihaa, toista turhaa tunnetta... kipukin on turha tunne, mutta nautinto ei... nämä kaksi eivät selviä ilman toista, siksi säilytämme kivun, mutta siten, ettei se haittaa nautintoamme!

Alfa pohti asiaa Tulikiven hihittäessä. Tosiaan... vihasin Omikronia hänen ihmismäisyytensä takia, mutta nyt, kun sain tietää todellisen syyn siihen... hän ei voinutkaan vaikuttaa itse luontoonsa. Kaikki Omegan, ei vaan Xenojen takia. M-mutta Xenojen pahuushan johtui Tulikivestä. Joten, kostoni kohde onkin... Alfa yritti ottaa Scinderen.

- Äläpä! Tulikivi sanoi ja potkaisi miekan sivuun kuten aiemmin.

J-jos vain saisin Scinderen... Alfa ajatteli ja yritti käyttää telekinesialoitsua. Hän ei kuitenkaan pystynyt saamaan otetta energiavirrastaan.

- On turhaa yrittää käyttää magiaa. Koet juuri Äärimmäistä kauhua... Tulikivi sanoi katsoen Alfaa halveksivasti. - Itseasiassa se alkaa kuulostaa vähän vanhalta. Äärimmäinen epätoivo olisi parempi. Vai sopisiko sittenkin Ääretön epätoivo? Ehkäpä...

Unohdin kokonaan sen! Alfa muisti. Mitäs nyt? Voisin ehkä yrittää vastustaa hyökkäystä niin kuin Omikron. Vai kykenikö hän siihen ihmispuolensa ansiosta? Mitä oikein teen?!

- Niin, kärsi siinä ja odota tuhoasi... Tulikivi sanoi ja jatkoi jalallaan tökkimistä. Alfa yritti ajatella kuumeisesti, mutta hänen ajatuksensa sumenivat... hän meni tunnottomaksi. Siinä samalla hänen ajatuksensa kuitenkin kirkastuivat. Hän tajusi, että Tulikivi oli katkaissut hermoyhteyden Omikronin ja oman mielensä kanssa, niin että aisti vain sen verran kipua kuin pystyi kestämään. Sitä voisi käyttää hyväksi... mutta mitä voin tehdä, kun ei ole voimia mitä käyttää?

Alfa tunsi mielensä heikkenevän entistä kovemmin, muttei jaksanut ajatella mistä se johtui. Yhtäkkiä hän tunsi voimien palaavan jäseniinsä. Hän liikautti rannettaan, ja yllättyi iloisesti.

- Mitäh? Alfa sanoi. Hän katsahti ylös Tulikiveen. Tämän kasvot olivat jäätyneet raivosta, ja huulet liikkuivat.

- A... Alfa! Kuuntele! Omikron sanoi.

- Veli! Miten pääsit vapaaksi? Alfa huudahti ja ponnahti pystyyn.

- En pysty hallitsemaan suutani kauaa. Tulikivi pääsi vapaaksi koska käytin ihmispuoleni energiaa, mutta sain samalla tietää keinon voittaa Äärimmäinen kauhu, Omikron sanoi.

- Hitto vie, se on Ääretön epätoivo! Tulikivi huusi.

- Ägh... koska olen yhteydessä Tulikiven mieleen, onnistuin penkomaan heidän muistojaan ja sain selville miksi Äärimmäinen kauhu ei ollut toiminut Omegaan! Omikron sanoi vaivalloisesti. - Se johtui anti-tulisista ajatuksista! Sillä hetkellä Omegan mielessä oli vain heikkouden tunne, ja koska hänellä oli niin hyvä tahto, vaikutti kuin hänellä olisi ollut ääretön määrä energiaa. Tulikivi käyttää hyväkseen mielessä sijaitsevia tunteita, joilla on jonkinlainen yhteys tuleen. Jos onnistut alistamaan nämä, Äärimmäinen kauhu ei mahda sinulle mitään!

- Vai niin asia oli! Mutta miten voin voittaa hänet tappamatta sinua? Alfa kysyi.

Omikron hiljeni. Alfa luuli Tulikiven saaneen valtansa takaisin, mutta sitten Omikron jatkoi.

- ...Et voikaan. Tulikivi koostuu maagisesta verestä, ja se on sekoittunut omaan vereeni. Sinun on pakko tappaa minut. Ei ole muuta keinoa, Omikron sanoi.

- Mutta...! Ei ole sinun vikasi, että elämäsi on mennyt näin! Voit vielä parantua-, Alfa huusi. Tulikivi potkaisi Alfaa, mutta hän huomasi ja väisti sen nipin napin.

- Ha ha ha! Saimmepas tämän ruumiin takaisin! Tulikivi nauroi ja jatkoi tulen ampumista. - Tästä! hän huusi ja iski nyrkillään. Alfa torjui Scinderellä, mutta siihen tuli särö. Tulikivi vain nauroi, vaikka Omikronin nyrkki vuosi verta.

- Senkin... piru! Panet Omikronin kärsimään puolestasi!!! Alfa karjui ja huitoi Tulikiveä miekalla. Ei, jos vahingoitan häntä, Omikron kärsii vain lisää... mitä voin tehdä?

Tulikivi jäykistyi taas. - Mitä helvettiä nyt?!

- Sinä alhainen! Kehtaatkin käyttää kykyjäni tuhlaillen! Omikronin suusta kuului. Mutta äänensävy ei ollut Tulikiven eikä Omikronin. Vaan...

- Master Basilisk! Vieläkö hänen tietoisuutensa elää? Alfa huudahti. Hän kyllä oli ylpeä kyvyistään... ei ihme jos Tulikivi imi vahingossa mukanaan hänen tulista tahtoaan...

- Olen jo hyväksynyt kuoleman! En tahdo kenenkään enää käyttävän voimiani, en edes itseni! Basilisk huusi viimeisen kerran ja samassa kaikki liekit Tulikiven ympäriltä katosivat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

- Huh huh... Alfa hengitti hämmentyneenä. Tulikivi katseli ympärilleen epäuskoisena.

- Mitä?! Mistä tuo tietoisuus tuli? Kantoiko se pahuus sittenkin mukanaan jotain? Tulikivi hätäili. Sitten hän kuitenkin lopetti. - Nojaa, mitäpä tuosta. Olemme silti sinua vahvempia...

- Sehän nähdään! Alfa huusi varmempana itsestään kuin hetki sitten. Hän tarttui nopeasti Scindereen ja löi voimiensa takaa, mutta onnistui vain hipaisemaan tämän ihoa.

- Hi hi, ohi meni! Tulikivi sanoi omahyväisenä.

- Vai menikö? Alfa sanoi salaperäisesti. Tulikivi näytti huolestuneelta, mutta odotti. Kun mitään ei tapahtunut, Tulikiven naamalle nousi hermostunut virne.

- He... he he... yrität bluffata, vai mitä? Etkö yritäkin? E-et sinä oikeasti mihinkään osunut!

- Mitenköhän on... Alfa jatkoi. Eikö Scindere toiminutkaan...?

Hän päätti kokeilla uudestaan. - Hai-jah! hän huudahti ja sivalsi taas. Tällä kertaa hän ei edes hipaissut.

- Hah hah! Et taidakaan olla meitä voimakkaampi! Tulikivi nauroi pilkaten.

- Taisin erehtyä, Alfa sanoi ja jatkoi huitomista. Jos vain hallitsin Scinderen paremmin, voisin jakaa Omikronin ja Tulikiven kahtia ja siten erottaa hänet Omikronista! Mutta ei...

- Ja nyt... saat kuolla! Tulikivi hymähti ja veti nyrkkinsä taakse iskeäkseen. Hän kuitenkin putosi polvilleen ja jäätyi paikalleen.

- Mitä nyt? Alfa ihmetteli ja laski Scinderen.

- Alfa! Kuuntele vielä! Omikron ähki. - Älä minusta välitä!

- Välitänpäs! Nyt kun sain selville mitä kaikkea sinut on pakotettu kestämään, en voi noin vain hylätä sinua! Alfa väitti vastaan.

- Et nyt tajua, idiootti! Ei ole muuta keinoa. Jos yrität pitää minut hengissä, ennen pitkää Tulikivi kuitenkin onnistuu viemään voimasi ja pääsee vapaaksi ja ehkä jopa valtaa maailman! Ei ole tilaa pehmoilulle! Omikron huusi.

- Mutta... Alfa empi. Hän astui eteenpäin ja painotti ääntään. - Olet veljeni, ja rakastan sinua!

Omikron selvästi yllättyi tästä. - Pah, olet sittenkin pelkkä idiootti... hän mutisi ja otti miekkansa. Hän osoitti sillä rintaansa.

- Omikron! Alfa huudahti ja syöksyi kohti.

- Sinä saastainen puolihaltia, et uskalla tehdä tuota! Et kai heittäisi omaa henkeäsi hukkaan vain tuhotaksesi meidät? Laske se miekka alas! Lopetaaaaaaaa!!! Tulikivi kiljui.

Omikron työnsi miekan rinnastaan läpi kuuntelematta vastusteluja. Alfa kahmaisi ilmaa musertuneena, kadotettuaan pienimmänkin toivonsa. Veri roiskahti maahan.

CYBERALCHEMIST 82

VOIMAKASAUTUMA

- Uskon Omegan olevan pohjimmiltaan oikeassa, Omikron vastasi.

- Uskot hänen olevan oikeassa? Minkä suhteen? Alfa tivasi.

- Niin kauan kuin ihmisiä on maan päällä, tulee olemaan myös joku Xenojen kaltainen. Sitä on mahdotonta estää... ellei... Omikron sanoi.

- Ellei mitä? Alfa kysyi.

- Aivan! Jos keisari saavuttaa jumaluuden, hän kykenee siihen! Omikron huusi ja tarrasi nyrkkiinsä.

- Mutta eikö se ole vielä pahempi? Xenoja vastaan voi kamppailla, mutta jumalia vastaan ei! Alfa väitti vastaan.

Omikron painoi päänsä. - Omega on hullu, mutta... ehkäpä... ei, todennäköisesti, jumalaksi tullessaan hän puhdistuu kaikista vioistaan ja kykenee takaamaan maailmanlaajuisen rauhan.

- Mutta... mutta... mutta mistä sait tuollaisen idean? Alfa kompuroi.

- En tiedä onko se vain ihmispuoleni alitajuista optimismia, mutta tunnen sen silti sydämessäni! Omikron sanoi.

- Ei... sen tunteen on pakko olla väärä. Omega on paha. Häntä ei pidä kannustaa, vaan pysäyttää! Alfa vastusti.

- Sanot noin vain, koska et suostu hyväksymään totuutta! Omikron äyskäisi. - Koska olen ihminen ja haltia yhtä aikaa, kykenen punnitsemaan asioita mielessäni kylmän rauhallisesti!

- Niinkö? Oletko nyt muka "kylmän rauhallinen?" Alfa huomautti.

- Se... Omikron hiljeni. Hän tarttui miekkaansa. - Näköjään en saa sinua vakuutettua... lopetetaan tämä rehdillä ottelulla!

- No viimein... Alfa huokaisi ja vaihtoi taisteluasentoon.

- Tule! Omikron huusi. Ja niin he syöksyivät toisiaan kohti, miekat kilkaten yhteen.

 

- Onpa hyvä että olemme kaukana... Jani huokaisi.

- Master Cerberus, älkää hävitkö! Shine huusi. Scorpion katsahti häneen.

- No kannustetaan sitten... kauan eläköön Master Cerberus! Scorpion karjui ja kohotti nyrkkinsä korkealle.

- En sanoisi tuon olevan sopiva kannustustapa... Shade huomautti.

- Hiljaa siinä. Kauan eläköön Master Cerb...

- Turvat tukkoon siellä! Cerberus huusi ja näytti hetken katuvan sanomaansa. - Tarkoitan, kannustakaa vasta kun tilanne käy tiukaksi!

- O-okei... mutta eikös siellä ole jo? Shine sanoi laskien kätensä.

- Ehei suinkaan, Cerberus virnisti ja potkaisi Phoenixia rintaan.

- Khagh! Phoenix voihkaisi ja horjahti vuoren reunalta, mutta tarrasi kielekkeeseen ja kiipesi takaisin.

- Miksei hän väistänyt? Shine ihmetteli.

- ...Tästä! Cerberus ärisi tulittaessaan lyöntejä Phoenixia kohti, ja tälle oli selvästi vaikeaa väistää kaikkia.

- Riittää! Phoenix tokaisi ja pysähtyi. Hän otti iskun vastaan, mutta samassa Cerberuksen alta purkautui laavasuihku.

- Master Cerberus! Shine, Scorpion ja Shade huusivat.

- Siitäs sait! Phoenix nauroi, vain tunteakseen selässään iskun ja kaatuakseen sen perään maahan. Hän hypähti pystyyn. - Miten voit aina selvitä, mitä ikinä teenkin?!

- Siihen on montakin syytä, mutta en tahdo kuulostaa tylsältä...

- Ihan sama, kerro! Phoenix huitaisi kädellään.

- Hyvä on... Cerberus virnisti. - Ensinnäkin, tarkka nenäni haisti palaneen käryä pian tulevasta laavasta. Lisäksi tunsin nousevaa painetta sekä lämpöä jalkojeni alla, ja huomasin tärinän. Vaistosin myös että jokin ei ollut kohdallaan, koska jätit itsesi tahallasi lyönneille avoimeksi. Siinä selitys.

- Hohhoijaa... mitä sanoitkaan? Phoenix haukotteli.

- Perhana vieköön, miksi tahdoit kuulla pitkän version jos et kuitenkaan kuuntele?! Cerberus karjui. - Juuri tuon takia et päässyt neuvostoon!

- Itse huudat koko ajan! Phoenix huusi piristyen taianomaisesti.

- Nyt riittää. Maista tätä! Cerberus veti nyrkkinsä taakse, ja iski sitten täysillä vihollistaan. - Voimakasautuma!

- Gurgh... Phoenix korahti kylkiluidensa murtuessaan.

- Olenko jo kertonut miten voimakasautuma toimii? Cerberus kysyi.

- Et! Scorpion huusi.

- En kyllä kysynyt teiltä, mutta... Cerberus huoahti. - Keskitän hyökkäyksen kaiken liike-energian ja voiman yhteen nyrkkiini, ja siirrän sen kohteeseen lyömällä. Esine saa siten hyökkäyksen liike-energian ja voiman, ja lisää siihen omansa. Tämä ketju voi toistua niin monta kertaa kuin vain tilanteesta riippuu, ja voima voi siten kasaantua tajuttomiin lukuihin.

- Meni yli hilseen... Jani sanoi.

- Sinun ei tarvitsekaan tietää! Scorpion murahti. - Meni yli hilseen.

- Älkää kysykö jos ette kuuntele! Cerberus karjui, sulki sitten korvansa ulkomaailmalta ja keskittyi taisteluun. Phoenix putosi suoraan päin maankamaraa.

- Niin, ja yksi juttu vielä... voin katkaista kasautumisen ketjun vapauttamalla kaiken kasaantuneen voiman koskettamalla esinettä, johon energia on kasautunut. Kuten vaikka nyt! Cerberus sanoi ja hyppäsi Phoenixin päälle. - Vapautus!

Phoenix tunsi sieluja repivän paineaallon tunkevan lävitseen, ja seuraavassa sekunnissa hän olikin jo maassa. Cerberus laskeutui hänen viereensä.

- Olen myös keksinyt tavan voittaa sinut, Cerberus ilmoitti.

- O-Oikeasti?! Jani huudahti.

- L-lopeta nuo älyttömät pilat, ne eivät o-ole yhtään hauskoja... Phoenix ähisi.

- Et kuole vielä vähään aikaan, mutta et ole missään kunnossa jotta pystyisit taistelemaan, Cerberus sanoi. - Cerberus Towerilla käytin erästä kykyäni ja asetin Knightille salakuuntelukorvan juuri ennen kuin pyörryin, ja sain tietää salaisuuden kuolemattomuuteesi. Ilmeisesti lähetät osan elinvoimastasi maan alle valmiiksi, ja siirrät sen takaisin itseesi kuoleman hetkellä. Mutta voit tehdä jälkimmäisen vain kuollessasi, eikö vain?

- E-entä sitten?! Phoenix sanoi. - Yritätkö pitää minut hengissä, häh? Et voi tehdä niin ikuisesti, minähän parannun!

- Aivan. Siksi pidänkin sinut hengissä vain keskiyöhön asti, jolloin tekniikkasi purkautuu ja joudut varastoimaan uuden satsin elinvoimaasi maan alle. Kun energiasi purkautuu, tapan sinut ennen kuin ehdit käyttää kykyäsi! Cerberus sanoi.

- Mah hah hah! Typerä idea! Luuletko, etten voisi tappaa itse itseäni? Phoenix nauroi.

- Mitä? Tappaisitko itsesi? Cerberus huudahti.

- Tietenkin... olenhan kuolematon Master Phoenix! Phoenix virnisti ja tökkäisi kynnellään sydämeensä ennen kuin Cerberus ehti toimia.

- Hitsi... miksen ajatellut tätä vaihtoehtoa?! Cerberus ärähti.

- Master Cerberus! Tapa hänet nyt, ennen kuin hän ehtii suojata lisää elinvoimaansa! Scorpion huusi.

- S-selvä! Cerberus nyökkäsi ja iski nyrkkinsä yhteen.

- Voimakasautuma, itseen!

Voima virtasi hänen lävitseen, ja keskittyi hänen kahteen nyrkkiinsä. Hän teki saman monta kertaa peräkkäin hyvin pienessä ajassa, ja tämän jälkeen näytti kuin hänen kouransa pullistelisivat voimasta.

- Kuole! Cerberus huusi iskiessään Phoenixia.

- Ehtiikö hän?! muut jännittivät.

- Liian myöhäistä... Phoenix nousi istumaan.

- Ei ole! Cerberus karjui. Kuitenkin hänen nyrkkinsä pysähtyi laavamuuriin, joka oli yllättäen ilmestynyt Phoenixin eteen. - Aaarrgh!

Phoenix nousi kokonaan pystyyn ja kahmaisi laavaa nyrkkiinsä.

- Siinäs näitte, idiootit! Kukaan ei voi voittaa minua, kuolematonta Feeniksiä! Ha ha ha ha! Phoenix nauroi katsojille.

- Master Cerberus...! Shine vingahti.

- Ei hätää, se on pelkkä nyrkki! Cerberus vakuutti ja piteli palanutta kättään.

- Olen viimeinkin saanut palautettua täyden hallintani Hornankattilatulivuoreen, Phoenix sanoi ja katsahti ylös. - No niin! Tulivuori, sylje ilmoille helvetillinen tulesi!

Vuori jyrisi ja maa halkeili. Huipulta tulvi pikimustaa savua, ja laava alkoi virrata.

- Khöh! Scorpion yskäisi. - Suojatkaa nenänne ja suunne! Savu on myrkyllistä!

Kaikki tottelivat ja peittivät hengityksensä.

- Mitenkäs tähän vastaat? Phoenix virnisti.

En voi käyttää toista kättäni enää, Cerberus ajatteli.

- Master Cerberus! Pyydä vain, niin tulemme apuun! Shine huusi.

- Ei! Teille voi sattua jotain! Cerberus kielsi.

- Mitä väliä sillä on, kun koko maailma on tuomittu?! Shine vastusti.

- Hmph. Tässä ei ole kyse pelkästään maailman turvallisuudesta. Tällä kertaa... Cerberus sanoi ja muuttui samalla päättäväisemmän näköiseksi. - Tämä on henkilökohtaista!

- Haa, tulihan se sieltä! Phoenix myhäili.

- Miksi kaikki ovat idiootteja... Shine mutisi peittäen kasvonsa kämmenellään.

- Ja taisin juuri keksiä tavan, jolla voittaa! Cerberus hymähti.

- Enpä usko! Phoenix kajahti ja viittasi kädellään. Vuorta alas valuva tulinen soppa seurasi hänen ohjastustaan ja ryöppysi Cerberusta kohti kaikista suunnista. - Hah! Et voi paeta minnekään...

- Voimakasautumaa voi käyttää myös jaloilla, Cerberus paljasti ja ponkaisi kymmenien metrien korkeuteen ennen kuin laava ehti sulkea hänet sisäänsä.

- Mikä loikka! Jani huudahti.

- Eihän tuollainen edes ole mahdollista... Ed pällisteli.

- Ehkä ei Amestrisissa... Jani mutisi.

- Mitä?! Phoenix yllättyi. - Kimppuun!

Laavamassat seurasivat Cerberusta ilmaan, mutta hän oli nopeampi. Hän syöksyi korkeuksista Phoenixia päin ja potkaisi tätä mahaan samalla jalalla, jolla oli käyttänyt Voimakasautumaa. Phoenix iskeytyi vuoren seinään.

- Et näköjään pysty edes käyttämään siipiäsi, kun tämä kaikki laava hidastaa sinua? Cerberus pilkkasi.

- Muahhahha... entä sitten? Vaikka kuinka yrittäisit, et silti saa ikinä tapettua minua! Kun taas sinä... Phoenix nauroi kivusta huolimatta ja jatkoi Cerberuksen pommittamista laavalla.

Cerberus perääntyi kauas laavan ulottuvilta. Hän käytti Voimakasautumaa itseensä, ja löi sitten maata. Tantere halkeili ja murskaantui ison kraatterin muodostuessa.

- Vai yrität kerätä tyylipisteitä. Sitä en salli! Phoenix huusi ja piiritti kraatterin laavalla, tällä kertaa ensin ylhäältä.

- Miten hän pystyy kannattelemaan noita kaikkia massoja? Jani ällisteli.

- Kuole! Phoenix huusi. Laava pakkautui yhteen polttaen kaiken sisältään.

- Master Cerberus! Shine huudahti. Scorpion näytti huolestuneelta, samoin Shade, mutta hänen kasvonsa olivat hupun peitossa...

- Minä... voitin...! Phoenix sanoi pelkistetysti, tutkien vielä kraatteria. - Minä voitin! Ahhahhahhahhaa! Siitäs sait, Master Cerberus! Kukas se nyt on vahva?

- Ei voi olla totta... Ina sanoi.

- Totta, ei olekaan! Cerberuksen ääni kuului.

- Missä? Jani hätkähti ja katseli ympärilleen. Samassa hän huomasi Cerberuksen kaivautuneen maan alta ulos aivan vuoren juuressa.

- Luojan kiitos... Shine huokaisi.

- Grh... Miten voit olla elossa?! Phoenix huusi ja katsoi sitten kraatteria tarkemmin. - Hän kaivoi tunnelin...

- Katsopas tätä, Phoenix! Et ole varmaan ennen nähnytkään sitä, Cerberus sanoi ja heilutti kädessään kirkkaanpunaista, läpinäkyvää hohdetta.

- Mik... Phoenix ihmetteli ja tajusi sitten. - Senkin piru!

- ...Mikä tuo on? Jani kysyi.

- Se on Phoenixin elämänenergiaa! Cerberus vastasi kuuluvalla äänellään. - Kuten arvelin, se löytyi prikulleen vuoren alta.

- Siinä tapauksessahan... Ina henkäisi.

- Se siis oli suunnitelmasi! Mutta miksi teit sen typerän kraatterin? Phoenix karjaisi.

- Keräsin tyylipisteitä... Cerberus vihelsi. - Olen tarkkaillut, miten pitkään henkiinheräämisessäsi menee, ja se näytti vaihtelevan. Päättelin että jos olet kauempana paikasta, johon jätit elämänenergiaasi, uudelleensyntymisesi kestää kauemmin kuin jos se olisi lähempänä. Sitä ei ollut vaikea löytää maan alta, siellä oli aika kuuma. Onneksi sitä voi jopa pitää kädessä, johtuu varmaan energian suunnattomasta paineesta...

- Mrh... niin kai sitten... Phoenix kiristi hammasta.

Shine huomasi ottavansa hohteen kiinni ilmasta. - Mitä?

- Shine! Vie se niin kauas kuin voit! Olet ainoa joka pystyy tähän! Cerberus huusi.

- S-selvä, Master Cerberus! Shine sanoi ja katosi välähdyksessä.

- S-sinä... senkin...! Phoenix raivosi.

- No, myönnätkö tappiosi? Cerberus kysyi.

- En tietenkään! Unohdat, että minulla riittää temppuja viimeiseen hetkeen asti! Phoenix huusi ja napsautti sormiaan.

Mitään ei vaikuttanut tapahtuvan. - Mitäs tuo sitten oli?

- Eipä mitään, vapautin vain tekniikkani... Phoenix virnisti.

- Tarkoitatko, että haihdutit elinvoimasi olemattomiin? Cerberus huudahti.

- Niin voi sanoa. Muuten, hitauteni ei johtunut valtavasta laavan määrästä, vaan tekniikastani joka ei ollut ehtinyt palautua täysin, Phoenix kertoi omahyväisesti. - Mutta, maksuksi nopeuteni palaamisesta, en pysty enää heräämään henkiin... ikinä!

- Vai niin... sepä mukavaa, Cerberus naurahti.

- Ei ehkä niinkään mukavaa kuin luulet... Phoenix hihitti.

Phoenix ja Cerberus seisoivat paikoillaan. Jani räpäytti silmiään. Phoenix oli Cerberuksen edessä. Mitä tapahtui?!

Phoenixille oli ilmestynyt nokka jolla hän lävisti Cerberuksen rintaa. - He he he...

- Gh... nopeaa... Cerberus korahti ja oksensi verta.

- Ja näin loppuu Master Cerberuksen tuhatvuotinen saaga... Phoenix hykersi.

- Mutta mahtavalla loppusilauksella! Cerberus virnisti ja käytti Voimakasautumaa itseensä. Salamannopeasti hän suuntasi nyrkiniskun Phoenixiin.

En ehdi kuin vetää nokkani ulos...! Phoenix ajatteli. - Perhana... VIEKÖÖN!!!!!

Phoenix lensi montakymmentä metriä, ja törmäsi linnanmuuriin. Siitä hän liukui ja tömähti maahan.

- Hän teki sen! Ina huudahti.

- Jess! Jess! Jani karjui.

Scorpionin jengi kiiruhti maassa makaavan Master Cerberuksen avuksi.

- Riittää jo... huolehtikaa mieluummin... Cerberus köhisi.

- Älä sano mitään! Hän saattoi iskeä sydämeesi, meidän täytyy... Shine käski.

- Sitä suuremmalla... syyllä teidän pitäisi jättää minut ja... huolehtia tulivuoren sammutuksesta... Cerberus huomautti ja kohotti kätensä osoittaakseen raivoavaa vuorta.

- Hemmetti! Eikö se vieläkään sammu? Scorpion ärähti.

- Missä Al on? Ed ihmetteli ja huomasi hänet sitten Phoenixin luona. - Al!

Al kumartui katsomaan, oliko vihollinen todella kuollut. Yhtäkkiä Phoenix nousi vaivoin seisomaan ja tönäisi pojan kumoon.

- Al! Sattuiko?! Ed huudahti ja juoksi veljensä luo.

- Ei, olen kunnossa... mutta katso tuonne! Al yskäisi.

- Phoenix! Vieläkö hän on elossa? Se perhanan itsepäinen kana! Scorpion solvasi.

Phoenix levitti kärsineet siipensä ja lensi tulivuoren huipulle.

- Mitä hän oikein...? Jani kummasteli.

- Sanoinhan... että minulla on aina temppuja hihassani! Phoenix huusi ja levitti kätensä. Tulivuoren ympärille kasvoi kahdeksan pienempää hornankattilaa, joista lensi vuorotellen laavaryöppyjä emovuoreen.

- Tämä tulivuori on Hornankattila, ja sen laava tulee suoraan helvetistä! Ja minä olen sen kansi! Phoenix julisti hymyillen, ja putosi selkä edellä tulivuoren suuhun.

- Mitäh... Jani älähti, mutta samassa paikkaa järisytti raju maanjäristys, ja tulivuori sylki taivaalle sairaan määrän savua.

- Tämä alkeeminen voima... ylittää kaiken mitä olen ennen kohdannut! Ed järkyttyi ja katsoi sitten muihin. - Päätellen kaikesta, koko linna hautautuu pian laavan alle ellemme tee jotain!

- Ihanko tosi?! muut kauhistuivat.

- Eikö mitään voi todellakaan tehdä? Jani tivasi.

- No... voisimme kyllä yrittää...! Ed vastasi epävarmasti.

 

Alfa väisti Omikronin miekan nipin napin.

- Vesikupla! Omikron komensi. Alfa jäi ansaan itsensä kokoiseen pallukkaan. Scinderen terä loisti, ja kupla halkesi kahtia. Alfa haukkoi henkeään.

- Taasko Scindere...? Alfa arveli ja puristi aseen kahvaa.

- Ihme että Sigma sai pidettyä sen piilossa neuvostolta... Omikron sanoi ja loi magian avulla mustaa nestettä, jota roiskui Alfan päälle.

- Pthyi! Mitä tämä on? Alfa sylkäisi.

- Jotain, josta sinä et tule pitämään! Omikron virnisti ja iski kipinöitä sormistaan. Neste syttyi palamaan ja roihusikin oikein kunnolla. Alfa rääkyi tuskasta ja rukoili Scindereä auttamaan. Miekka vastasi pyyntöön ja yhtäkkiä kaikki liekit ponnahtivat irti Alfasta.

- Huh... huh... en ymmärrä mitä tapahtui, mutta kiitos, Scindere! Alfa huohotti. Hänen vaatteensa olivat repaleisina palosta, kuten myös hänen ihonsa...

- Hmph! Näköjään osaat käskeä Scindereä taidolla... Omikron tuhahti ja hyökkäsi miekkansa kanssa.

- Jos tämä olisi taistelu elämästä ja kuolemasta, käyttäisin sitä kaikin tavoin. Mutta koska tämä on taistelu ylpeydestä, tästä lähtien pidättäydyn käyttämästä Scindereä epäreilusti, Alfa päätti ja vastasi iskuun.

- Hah! Onko sinusta kovin kunniakasta minulle, jos voitan sinut ilman että edes annat kaikkeasi? En usko! Omikron tokaisi ja lateli jatkuvasti iskuja.

- Tahdotko sitten olla heikompi...? Jotta voisit taistella täysillä, Alfa kysyi salamyhkäisesti.

- Mitäs tuolla tarkoitat? Omikron naurahti.

Alfa otti sinettikirjan esiin ja etsi Omikronin nimen. Se oli aivan kirjan viimeisellä sivulla, yksinään. - Tätä! hän sanoi ja repäisi sivun irti.

Omikron yllättyi tuntiessaan magiansa hiipuvan ja lukkiutuvan jonnekin sisälleen. Hänen henkensä salpautui ja hän löi rintaansa. Hetken päästä hänen henkensä palasi.

- Hölmö... et edes antanut vastausaikaa! hän yski.

- Nyt minun ei tarvitse edes käyttää Scindereä, ja voit silti taistella kuin ei muusta väliä! Alfa sanoi ja tunki kirjan asuunsa sisäänrakennettuun selkäreppuun.

- Niinkö luulet...? Omikron hymähti ja loi mustasta energiasta montakertaa itseään suuremman suden.

- Mitä?! Alfa huudahti.

- Ja niin päättyy kertomukseni nuoruudestani, Omikron sanoi.

- Olen sanaton, Alfa sanoi ilme vakavana.

- Niin se kumminkin meni, Omikron sanoi ja naksautti niskaansa.

- Nyt ymmärrät, miltä minusta tuntuu. Toivottavasti.

Samassa hän sai odottamattoman iskun naamaansa. Hän heilahti ja hieroi poskeaan. - Mit...?!

- Senkin... Alfa mutisi nyrkki ojossa. - Olisin voinut vaikka pyörtyä kaikesta tuosta tietomäärästä!

Omikron pysyi vaiti hölmistyneenä, keksimättä mitään vastaansanottavaa.

- Olet sinäkin yksi... Alfa huokaisi ja tarttui Scindereen. - Mutta... miksi yhä seuraat Omegaa, vaikka tehtäväsi on aikaa sitten suoritettu? Mikset tule meidän puolellemme?

- Koska... uskon Omegan olevan pohjimmiltaan oikeassa.

CYBERALCHEMIST 81

HUUTO

- Ymmärrän kyllä tuskasi, mutta eikö tämä mene vähän liian pitkälle? Mitar kysyi.

- Ihan kuin sinäkin muka ymmärtäisit! Omega tuhahti. - Tiedätkö, minkä takia olen odottanut 30 vuotta, että pääsisin tähän asti?

Mitar odotti hiljaa.

- Luulen, Omega sanoi hivenen haikeutta sanoissaan, - Että jumalan mahdin voimin voisin valvoa koko maailman rauhaa, ettei sellaisia kuin Xenot ilmestyisi enää. Sen takia olen pystynyt käymään läpi kaiken tämän piinaavan odotuksen, kaiken tämän... ja nyt se hetki on käsillä. En voi hävitä nyt!

Melkein käy sääliksi... Mitar ajatteli mutta karisti sitten ajatuksen mielestään. Ei! Jos nyt pehmoilen, kaikki kuolevat ja Omega saa tahtonsa läpi - hänhän saattaa jopa valehdella. Ja vaikka ei, niin en usko Phoenixin olevan yhtä rauhantahtoinen jumalana...

- Oletko nyt hieman tahtovampi yhteistyöhön? Omega kysyi.

- En tippaakaan. Pidän kiinni omasta näkemyksestäni viimeiseen saakka, ettekä te sitä muuta, Mitar tuhahti.

- Vai niin... sitten täytyy kai käyttää kiristyskeinoja, Omega napsautti sormiaan. Mitään ei tapahtunut. Hän teki sen uudestaan, ja karjaisi: - Delta! Ota yhteys Phoenixiin!

- Selvä, Delta hätkähti ja loi kämmenelleen ohuen peilin, josta heijastui kuva Phoenixista taistelemassa Elricejä ja Zylvionia vastaan.

- PHOENIX! Omega huusi.

Phoenix pysähtyi. - Mitä nyt?! Mistä tuo ääni tulee?

- Omega tässä. Voitko täyttää pyynnön? Omegan ääni kysyi.

- Millaisen? Tässä ollaan kuule taistelun tiimellyksessä! Phoenix ärähti.

- Pidä heidät, tietenkin Zylvionia lukuunottamatta, hengissä kunnes toisin määrään. He saavat olla panttivankeina, jotta Mitar suostuu yhteistyöhön. Ymmärretty? Omega kysyi.

- Hmph... en tietenkään tottele! Nuo tyypit ovat loukanneet ylpeyttäni jo liikaa. En voi jättää heitä henkiin... Phoenix naurahti ivallisesti.

- Tämä on käsky! Omega huusi. - Ellet tahdo maistaa Paholaisen puraisua...

- Mitä? Phoenix hämmentyi.

- Keksimäni laite, joka tappaa kenet tahansa haluamani henkilön. Toimiakseen se vaatii vastaanottajan kohteen ruumiiseen. Sinussakin on sellainen... Omega hykersi.

- Hah! Phoenix hörähti ja nauroi sitten vielä enemmän. - Luuletko, että moiset temput tepsisivät minuun! Unohdat, että palaan aina henkiin...

- Sehän katsotaan! Omega tokaisi ja kuului vaimea napinpainallus. Phoenix tarttui rintaansa ja kaatui maahan. - Ha ha! Siinäs näit!

- Keisari... oliko tuo viisasta? Nyt koko suunnitelma on pilalla... Delta huomautti.

- Hups, tosiaan... hei, Phoenix? Et kai vielä kuollut? Omega kysyi varovasti.

- Hah... en tietenkään! Phoenix sylkäisi maahan ja nousi pystyyn yhtä elävänä kuin ennenkin. - Mutta nyt olen todella vihainen...

- Ei muistella pahalla, eihän? Omega nauroi hermostuneena.

- MITAR! Ina huusi kaiken keskellä.

- Hmh? Omega ja Phoenix hymähtivät yhtäaikaa, ja Phoenix kohotti katseensa.

- Älä huoli meistä! Vastusta heitä viimeiseen pisaraan asti, me pidämme kyllä itsestämme huolen! Älä lannistu vaikka he uhkaisivat tappaa meidät! Ina huusi mahdollisimman kovaa.

Mitar päästi yllättyneen äänen.

- Delta! Älä anna heidän vaihtaa enempää sanoja! Sammuta ääniyhteys! Omegan ääni huusi.

- S-selvä...! Delta vastasi ja sammutti loitsun.

Mitar tuijotti maahan, jos sellainen siis olisi ollut, yllättyneisyyden, hämmennyksen ja mielenmyllerryksen vallassa.

- Ystävät... ei teidän tarvitse uhrautua minun vuokseni...!

- Perhana...! Omega ärisi. Nyt emme saa Mitaria mitenkään toimimaan vapaaehtoisesti...! No, ainahan on Deltan hypnoosi... täytyy vain luottaa, että Phoenix hoitaa homman.

- Hohhoijaa! Mitähän sitä tekisi? Omega haukotteli ja venytteli.

Kiitos... kiitos, ystävät... Mitar ajatteli.

 

- Ina! Mitä oikein luulet, että Mitar nyt ajattelee meistä?! Jani nuhteli.

- Mieti mieluummin sitä, mitä hän ajattelisi nyt jos en olisi huutanut siihen väliin! Ina pisti takaisin.

- Hän hyökkää! Ed ilmoitti. Phoenix iski kätensä maahan ja muodosti siten sarjan halkeamia, joista alkoi pulputa laavaa.

- Älkää huoliko... tämä laava ei ole läheskään niin kuumaa kuin Hornankattilatulivuoressa! Phoenix lohdutti. Hän nosti kätensä ilmaan ja heilautti niitä sankareita kohti. Laava syöksyi heitä kohti kuin sillä olisi ollut oma tahto.

- Mitäs tuo nyt on?! Jani huudahti. Zylvion astui heidän eteensä ja napsautti sormiaan. Laava ohjautui toiseen suuntaan, vain kierähtääkseen ympäri ja pujahtaakseen heidän kimppuunsa sivusta. Zylvion napsautti sormiaan uudestaan, ja tällä kertaa laava kamppaili vastaan.

Tämä tunne... tämä on alkemiaa?! Zylvion huomasi ja katsahti Phoenixiin, joka ei liikuttanut käsiään. En näe hänen muodostavan minkäänlaista ympyrää... hän kyllä oli Cubelackemithin apulainen...

- Varokaa! Älkää unohtako että hän osaa myös alkemiaa, vieläpä mestarillisesti! Phoenix varoitti.

- Ja nyt sen sanot! Jani murahti ja tunsi sitten jalassaan painetta. Hän katsoi alas, ja kiviset kädet puristivat hänen toista jalkaansa. Kipu tuntui silmissä, ja luut olivat murtumaisillaan.

- Jani! Ina huudahti ja käytti alkemiaa kivikäsiin, turhaan, sillä Phoenixin voima oli käsityskyvyn yläpuolella. - Zylvion! Auta!

- J-jos... autan siellä, laava pääsee kimppuumme! Zylvion ähki.

- Unohdatte meidät! Ed huudahti ja käytti alkemiaa Alin kanssa. Yhdessä he saivat kerättyä tarpeeksi voimaa otteen höllentämiseen sen verran, että Jani pääsi irti puristuksesta.

- Entäpä tämä?! Phoenix nauroi ja iski maata jälleen kerran. Tällä kertaa laavaa ryöppysi paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, ja se saartoi heidät joka suunnasta.

- En mitenkään pysty pysäyttämään kaikkea kerralla...! Zylvion kauhistui.

- Kuolemmeko kaikki tänne?! Jani huusi ja suojautui. Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tuntunut saapuvan. - Mitäh?

- Jääkilpi! kuului kahden ihmisen ääni.

Hän katsoi ylös, ja näki kolme hahmoa seisovan heidän ympärillään. Yhdellä oli päällään todella paljastavat siniset trikoot, yhdellä kaapu hupun kanssa, ja kolmannella oli tummansininen turkki.

- Kuka...? Jani ihmetteli. Ensimmäinen kääntyi hänen puoleensa.

- Pikku Jani! Pitkästä aikaa! Ja Pikku Ina! Mitä kuuluu? Missä Mitar on? Shine tervehti aurinkoisella äänellä, ja otti aurinkolasinsa pois siksi aikaa.

- Sh... Shine? Jani ei ollut uskoa silmiään.

- Niin! Minä tässä! Ihanaa kun tunnistit! tämä hihkaisi. - Shade!

- Tiedän, tiedän... kaapumies huokaisi ja kohotti kätensä.

- Hyökyaalto!

Vesi pyyhkäisi laavan tieltään, ja jäljelle jäi vain savuavaa harmaata massaa.

- Mit... kuka? Ketkä? Phoenix ihmetteli. Sitten hänen katseensa osui karvaiseen tyyppiin. - Sinä...!

- Terve! Pitkästä aikaa, Phoenix... mies sanoi karjuvaamisella äänellä. - Viime taistelumme jäi vähän kesken, eikö?

- Sinä... kuka oikein olet?! Phoenix huusi. Äkkiä tuli ihan hiljaista.

- Et... muista minua? mies ihmetteli.

- Huonoin muisti ikinä... Shine mutisi.

- Tällaista henkilöä ei vain voi unohtaa... Shade pudisti päätään.

- Aa! Se on tietenkin kampaukseni joka hämää! Odotas hetki... mies äkkäsi ja sukaisi tukkaansa hieman sotkuisemmaksi. - No niin! Näyttääkö tutummalta?

- En edelleenkään tunnista sinua... Phoenix natisi.

- No, asento sitten? Cerberus ehdotti ja suoristi selkäänsä. Sitten hän otti uhkaavamman asennon, ja paljasti hampaitaan. - Nyt?

- Aah, nyt muistan! Olet se... Phoenix huudahti ja löi kämmeneensä. - Se... kuka?

- AAAARRRG-GGHHHH!!!!!!

Phoenix piteli korviaan ja hoippui monta metriä kauemmas, huojui hetken, ja kupsahti sitten maahan.

Jani pyörtyi, Shine oli hävinnyt, ja Shade istui kyykyssä pidellen korviaan niin kovaa kuin pystyi. Zylvion ei osoittanut reaktioita, mutta Ed ja Al olivat hypänneet taakse ja pyörtyneet sitten, ja viimeisenä Ina oli tarrannut lähimpänä olevaan kohteeseen, Janiin, ja pyörtynyt.

- Sen saa, kun raivostuttaa minut, MASTER CERBERUKSEN! Cerberus karjui, mutta se kuulosti pelkältä vikinältä verrattuna äskeiseen räjähdykseen.

- N-nyt muistankin... sinä piru...! Phoenix ärähti ja nousi pystyyn.

- Kuka tämä henkilö on? Zylvion ihmetteli. Valo välähti, ja Shine ilmestyi takaisin.

- Hän on Master Cerberus, master joka on vartioinut Cerberus Toweria tuhannen vuoden ajan, jottei Master Phoenix pääsisi vapaaksi, Shine selitti.

- Vai niin... Zylvion sanoi. Sitten hän pyörtyi.

- Master Cerberus, voisitte edes varoittaa ennen kuin karjaisette noin! Shade ähkäisi ja nousi pystyyn.

- Anteeksi... yritän muistaa ensi kerralla, Cerberus sanoi.

- Toivottavasti ensi kertaa ei tule, Shine mutisi. - Shade?

- Mitä? Huulenne kyllä liikkuvat, mutta en kuule sanaakaan? Shade sanoi.

Hänen tärykalvonsa poksahtivat liiallisesta äänenvoimakkuudesta! Shine järkyttyi. - Odota... parannan kuulosi heti!

Yksi loitsu, ja Shade kuuli taas. - Huh huh... tujua tavaraa... Shade sanoi kuultuaan selityksen tapahtuneesta.

Ina havahtui. - Olin varma, että kuolen!

- Laavastako? Shade kysyi.

- Ei kun karjaisusta, Ina vastasi.

- Ina... miksi puristat minua kuin hullu? Jani pihisi. - Pelkääthkö khenthies Master Cerbherustha?

- Oi, anteeksi! Ina huudahti ja hyppäsi taakse. - En tietenkään pelkää! Mutta karjaisua kyllä.

- M-mitä se oli? Maanjäristys? Ed hoiperteli.

- Ei, vaan meteoriittitörmäys, Al korjasi.

- Mitä te teette täällä? Jani kysyi.

- Heti kun Master Cerberus oli herännyt, kiirehdimme suoraa päätä tänne. Ja mikä hävitys täällä olikaan! Shine kertoi.

- Missä Master Basilisk on? Cerberus kysyi.

- Hänet tappoi eräs saastainen kapinallissotilas... kalutkoon madot hänen luitaan ikuisesti! Phoenix kivahti.

- Pelkkä alhainen sotilasko?! Miten ihmeessä? Cerberus ihmetteli.

- Luultavasti silkka onnenkantamoinen... hän käytti taatusti likaisia temppuja veljeni yliajamiseen! Phoenix tiuskaisi.

- Siltikin uskomatonta... Cerberus hämmästeli.

- Mafon ei varmasti huijannut! Hän taisteli rehdisti, uskon niin! Jani tokaisi.

- Tunsitteko hänet? Cerberus kysyi.

- Kyllä, Ina vastasi.

- Hmm... Cerberus hymisi. - Minne Scorpion jäi?

- Tosiaan, en nähnyt häntä kun saavuimme... Shine huomasi ja vilkuili taakseen. - Ah, tuolta hän tulee!

Scorpion pysähtyi heidän viereensä hengästyneenä. - Voisitte... lääh... hidastaa vähän...! En ole yhtä nopea kuin te...!

- Aa, anteeksi, Cerberus sanoi ja väläytti pahoillaanolevan ilmeen.

- Hei vaan, kamut! Missäs Mitar? Scorpion heilautti pihtikättään.

- Hän... tuota... Ina mutisi ja painoi päänsä.

- Selitämme sitten, kunhan tämä on hoidettu pois alta! Jani vastasi.

- Hei! Meilläkin on kysyttävää! Keitä nuo ovat? Ed huusi.

- Selitämme sitten, kunhan tämä on hoidettu pois alta! Jani vastasi.

- Kertoopa paljon... Ed murahti.

- Cerberus... sinä perhana! Phoenix äyskäisi. - Ainoa hyvä puoli tässä on, että pääsen viimein peittoamaan sinut!

- Mikset voisi vain luovuttaa? Olet kuule alakynnessä 9-1, Cerberus ehdotti.

- En ikinä! Phoenix huudahti ja polkaisi maata. - Vaikka minut tunnettiin sukuni voimakkaimpana elävänä vesana, silti minua ei otettu neuvostoon! Ja sinut otettiin, vaikka voitin sinut aina koulussa! Se on... epäreilua. Voittamalla sinut, Cerberus, ansaitsen paikkani tunnustetuimpien masterien joukossa!

- Tajuan, tajuan... Cerberus huokaisi ja astui muiden eteen. - Muita vastaan taistelemiseen sinulla ei varmaan ole velvoitetta?

- Master Cerberus! Shine huudahti. - Aiotteko taistella häntä vastaan yksin?

- Perääntykää vähän kauemmas. En tahdo rajoittaa iskujani suojellakseni teitä, Cerberus käski katsomatta heihin.

- S-selvä... Shine sanoi. - Hoi, kaikki! Peräännytään!

- Miksi? Jani ihmetteli.

- Etkö kuullut? Ina tokaisi ja tarttui Jania kaavunkauluksesta.

- Aargh! Tässä puvussa on paljon vikoja! Jani sätki Inan raahatessa häntä taaemmas. Kohta kaikki oltiin saatu raahattua aukion perälle, mukaanlukien pyörtynyt Zylvion.

Cerberus tarkasteli heitä tarkkaan. - Ei käy! Vielä kauemmas!

- Minkä takia?! Scorpion huusi.

- Voitte yhä saada osumia! Perääntykää! Cerberus huusi.

- Ei käy! Tahdomme nähdä taistelun! Scorpion kieltäytyi.

- Perhanan itsepäiset hölmöt! Perääntykää, sanon! Cerberus karjui.

- Jaa, vai nyt sitä ruvetaan yhtäkkiä ankaraksi? Ei kuule onnistu! Scorpion huusi.

- AAAARRRG-GGHHHH!!!!!!

- E-etkö muka jo saanut tarpeeksesi...? Shine hoippui puolelta toiselle.

- E-en ollut täällä kun hän karjaisi ensimmäisen kerran... Scorpion hoiperteli.

- Riittääkö, jos ylläpidämme alkemiallamme muuria? Ed ehdotti.

- Jossa on kurkistusaukko, Scorpion lisäsi.

- Huoh... Jossa on kurkistusaukko, Ed korjasi.

- Hyvä on... Cerberus huokaisi ja kääntyi katsomaan Phoenixiin.

- Aloitetaan! Phoenix sanoi.

- Jep, Cerberus vastasi. Phoenix syöksähti suoraan häntä kohti, ja Cerberus teki samoin.

- Älä pidättele! Phoenix huusi.

Tässä on jotain outoa... yleensä hän pysyttelee matkan päässä vastustajastaan ja käyttää pitkän matkan iskuja, mutta nyt... Cerberus mietti.

He iskivät toisiaan samanaikaisesti, ja molemmat läimäisivät toista poskeen.

Vaikka tämä ei olekaan hänen tyyliään, hän on silti taitava lähitaistelussa... Cerberus huomioi. He liukuivat toistensa ohi ilmassa, ja laskeutuivat vastakkaisille puolille. Phoenix heitti sarjan tikkoja Cerberusta kohti.

Tämä heilautti kättään, ja torjui hyökkäyksen samalla määrällä pieniä kivipiikkejä. - En ole nähnyt tuota temppua ennen... mutta osaan minäkin heitellä esineitä!

- "Kerberoksen kynnet", vai... Phoenix oletti. - Mitenkäs tämä...?!

Hänen kaikki sulkansa irtosivat, ja niiden paikalle kasvoi heti uusi höyhenpeite. Tikat uhkasivat Cerberusta joka suunnasta, jättämättä pakotietä.

- Kerberoksen jalkatyö! Cerberus julisti ja haihtui ilmaan.

- Nopeaa liikettä, siis... Phoenix sanoi ja kuljetti katsettaan maastossa. - Siinä!

Hän iski kätensä maahan ja peitti alueen laavalla. - Sain sinut! Hah hah hah! Joko myönnät paremmuuteni?

- Kuka tässä myöntää ja mitä? Cerberus sanoi hänen takaansa.

- Mitä pirua?! Phoenix ei ehtinyt edes kääntyä, kun Cerberus potkaisi häntä selkään lennättäen hänet laavaan. Olin ihan varma että hän oli edessäni...!

- Kerberoksen harhakloonaus, Cerberus sanoi yksiselitteisesti.

- Hmph... vai niin! Phoenix sanoi ja nousi laavasta vahingoittumattomana. - Ei varmaan ole enää mitään syytä pidätellä, vai?

- En usko, Cerberus vastasi.

- Olkoon sitten niin! Phoenix sanoi ja osoitti häntä molemmilla nyrkeillään. - Hornankattilatulivuori!

Cerberus kohotti kätensä ilmaan. - Kerberoksen kynnet!

Taivaalta satoi tippukiviä, joita hän käytti askelmina kivutakseen korkealle ilmaan. Alapuolella maasta muovautui tulivuori.

- Phoenixin tavaramerkki! Jani henkäisi.

- Tuoko...? Ed kysyi miettiväisenä, katsoen korkeuksiin.

Omega raotti silmiään. Hän näki keisarillisen makuuhuoneensa katon.

Missä olen? hän ihmetteli.

- Keisari! Heräsitte viimein! huudahti hänen vieressään istuva haltianeuvoston jäsen.

Kuka? Omega ajatteli. Hän avasi silmänsä aivan ammolleen, ja katsoi sängyn toiselle puolelle. Siinä istui hänelle tuntematon mustatukkainen haltia, joka näytti väsyneeltä ja jonka vaatteet olivat kuluneet, kuin rankan matkan jäljiltä. Kuka? hän ajatteli jälleen.

- Delta Z'Omb, haltia sanoi ja ojensi kätensä. Kun vastausta ei kuulunut, hän veti kätensä takaisin syliinsä. - Millainen on vointinne?

Missä olen? Omega ihmetteli.

CYBERALCHEMIST 80

OMIKRON

Levättyään vielä jonkin aikaa Omega avasi suunsa.

- Mitä on tapahtunut?

- Löydyitte Zylviano Castlen edestä poroiksi palaneena, ja hävisimme taistelun. Olitte kokonaisen kuukauden ajan koomassa! neuvostolainen selitti. - Ja olisitte ehkä ollut pidempäänkin, ellei hän olisi saapunut.

- Yritin parhaani, mutta pystyin vain rauhoittamaan mieltänne sisäisen kamppailunne aikana. Millainen olo teillä on? Delta kysyi.

- En tiedä... kuka olet? Omega kysyi.

- Olen Delta Z'Omb, velho, Delta vastasi.

- Vai niin... Omega hymähti.

- Synnyin täällä, mutta lähdin nuorena maailmalle opiskelemaan magian eri aloja. Palasin vasta pari päivää sitten, Delta jatkoi.

- Oletko taitavakin magiassa? Omega kysyi yhtäkkiä.

- Kyllä, vielä kysyttekin. Miten niin?

- Pystytkö tuhoamaan Xenot? Omega tivasi.

- Miksi kysytte noin yllättäen? Delta ihmetteli.

- Heidät täytyy tuhota! Koko maailma on tuomittu ellei heitä hävitetä maan päältä! Omega kiihkosi.

- Rauhoittukaa, keisari! neuvoston jäsen huudahti ja ponnahti pystyyn.

- No... voimme yrittää keksiä jonkin keinon. Kertoisitteko kaiken mitä saitte selville heidän taistelutavastaan? Delta ehdotti.

Ja Omega kertoi.

 

- Kuten sanoin, pystyin vain lieventämään hänen tuskaansa. Hänen mielenterveytensä oli järkkynyt... Delta sanoi. - Lisäksi hän oli menettänyt kykynsä käyttää magiaa.

- Hiljaa! Minä tässä muistelen, et sinä! Omega tokaisi. - No, kuitenkin. Kului monia vuosia...

 

Sigma S'Arc makasi vuoteella väsyneen näköisenä. Sängyn vieressä seisoi naispuolinen haltiatieteilijä sylissään hyvin pieni vauva. Ovi aukesi ja sisään änkesi Omega, perässään Delta ja ihmismies. Tällä oli tumma puku, pikimusta tukka, ja kovat, ajan kuluttamat kasvot.

- Siinä se siis on? Kaikkien näiden kokeidemme tulos? Omega kysyi suorastaan hervottoman innokkaana.

- Kyllä, vastasi tieteilijä pelkistetysti.

- Viimeinkin...! Pääsemme iskemään niistä Xenoista ilmat pihalle! Omega hykerteli kärsimättömänä.

- Täytyy odottaa vielä monta vuotta, ennen kuin tämä ihmishaltia kykenee taisteluun... Delta muistutti.

- Tiedän sen! Asia on vain niin, että unohdin! Omega kivahti.

- Onko vielä jotain, mitä voin tehdä? Sigma kysyi.

- Ei. Hyvää työtä. Saat potkut, Omega töksäytti katsahtamattakaan Sigmaan vaan keskittyen vauvaan.

- Mutta...! Sigma järkyttyi. Mies katsahti Omegaan.

- Mitä sinä siinä ihmettelet? Ulos jo, sinulla ei ole täällä tekemistä, Omega hoputti.

- Keisari, mitä ihmettä? Delta tiedusteli.

- Häntä ei enää tarvita, yhtä hyvin hän voi häipyä tiehensä, Omega tuhahti.

- Hän on vielä väsynyt synnytyksestä, ja... naistieteilijä vastusti.

- Totelkaa! Ulos! Omega huusi. Haltia auttoi Sigman pystyyn, ja talutti tämän ulos huoneesta. - Vauva jää tuohon.

- Hänelle täytyy opettaa pienestä pitäen kaikkia mahdollisia taistelutapoja, erityisesti magiaa... hän ei saa solmia ystävyyssuhteita kehenkään, ettei suru heikennä häntä ratkaisevalla hetkellä. Ymmärretty? Omega kysyi.

- K-kyllä, mutta miksi sen meille selität? Delta ihmetteli.

- No kenelle muullekaan? Olette luotetuimmat alaiseni. Luotan, että hoidatte homman, Omega sanoi. - Delta, voit mennä. Vie vauva mukanasi. Idaukselle minulla on vielä asiaa.

- Selvä, Delta sanoi ja poistui sulkien oven perässään.

- Mitä? mies kysyi.

- Sinunkin tehtäväsi on ohi. Minun täytyy varmistaa, ettet vain eksy väärälle tielle kuten Xenot... Omega sanoi hymynpoikanen huulella.

- En ymmärrä mistä puhut. Jos tarkoitat, että voima syö käyttäjäänsä, niin en antaisi itseni ikinä antaa periksi kiusaukselle -

- Valhetta kaikki. Odotat vain sopivaa tilaisuutta, että voisit syrjäyttää minut sekä Xenot vallasta. Tiedän sen! Omega käkätti.

- Hah... vai sellaista olet kieroutuneessa mielessäsi kehitellyt? Ettäs tiedät, hankin kaiken tämän voiman vain ollakseni esimerkkinä nuorille, etteivät he eksyisi tälle "väärälle polulle", mistä puhut! Idaus melkein huusi.

- Ja lisää valheita... katsopa tätä, Omega sanoi ja kaivoi kaapunsa syövereistä pienen litteähkön esineen. Se näytti irvistävältä demonin päältä.

- Mikä tuo on? Idaus kysyi.

- Itse rakentamani väline, jolla varmistan alaisteni ehdottoman uskollisuuden. "Paholaisen puraisu"... sellaisen nimen olen sille antanut. Painan vain tästä kielen näköisestä napista... Omega sanoi ja pyöritteli sormeaan napin ympärillä.

- Ja henkilökö kuolee? Idaus kysyi.

- Aivan. Hyvin arvattu, Omega sanoi ja meinasi painaa.

- Mikset käytä tuota Xenojen tappamiseen? Idaus kysyi.

- Hah hah! Koska tyypillä täytyy olla vastaanotin ruumiissaan, jotta tämä toimisi, Omega vastasi huvittuneena.

- Erittäin hauskaa. Meinaat surmata minut, vai? Missä vaiheessa muka... Idaus naurahti ja sätkähti sitten. Hän tutki vaatteitaan, kunnes huomasi alaselässään jonkin kyhmyn. Hän yritti irrottaa sitä, muttei onnistunut. - Mitä?!

- Minulla oli paljon tilaisuuksia. Tarkkailet selustaasi hyvin, mutta minulla oli vuosia aikaa löytää sopiva hetki. Ja nyt... Omega sanoi ja kohotti sormensa. - Hyvästi, Idaus Idaun. Saat potkut.

- Perhanaaaaa!!! Idaus karjui ja riuhtaisi kyhmyn irti selästään, mutta kupsahti samalla maahan liikkumattomana.

- Niin kauan kuin se vain koskettaa kohdehenkilöä, Paholaisen puraisu toimii, Omega virnisti. - Nyt vain täytyy piilottaa ruumis...

 

- En tiennytkään että keisari oli joutunut kestämään sellaista... Alfa päivitteli.

- Nyt tiedät. Mutta tarina ei ole vielä läheskään lopussa. Minut laitettiin akatemiaan todella nuorena. Kaikki karttoivat minua, koska taustani oli niin mystinen ja piirteeni olivat oudot... Omikron jatkoi.

- Odota! Entä se vauva? Miten se liittyy tähän? Alfa keskeytti.

- Idiootti sisareksi! Se vauva olin minä! Omikron tokaisi.

- Sinäkö...? Mutta... mestarivelho Deltahan sanoi vauvaa ihmishaltiaksi...? Alfa kysyi hämmentyneenä.

- Aivan... Omikron sanoi äänensä muuttuen raskaammaksi. - He käyttivät ihmisen geenejä Sigman hedelmöittämiseen. Hän ei edes saanut siitä mitään palkkiota! Hän teki työtään tutkijana ilman painostusta, mutta ei silti saanut lainkaan kiitosta...

- Odotas... eli... Alfa sopersi tajuten vasta vaiheittain, mitä hänen luultu isoveljensä oli juuri sanonut. - Siis... et olekaan veljeni?!

- Niin. Olen velipuolesi, Omikron sanoi. Alfa tunsi jalkojensa pettävän allaan, mutta yritti silti pysyä pystyssä.

- M-mistä he saivat ihmisen geenejä? Alfa kysyi yrittäen edelleen niellä järkyttävää totuutta.

- Mistäköhän? Omikron sanoi. - Idaukselta tietenkin. Hän oli isäni.

- Mutta... miksi? Alfa kysyi.

- Pelkät haltian voimat eivät riittäneet Tulikiven ja Xenojen päihittämiseen. Kerronpa erään asian, jota akatemiassa ei luultavasti opetettu, Omikron sanoi. - Haltioiden lisäksi on vain kaksi rotua, jotka pystyvät käyttämään magiaa sujuvasti. Jokaisen kolmen magialla on jokin ylivertainen ominaisuus muihin kahteen verrattuna. Haltioilla on tarkkuus. Ihmisillä taas tehokkuus.

- Joten... he yhdistivät ihmisen ja haltian voimat saadakseen sekä tehon että tarkkuuden? Alfa kysyi.

- Niinpä juuri... joko nyt voin jatkaa tarinaani?! Omikron äyskäisi.

- O-ole hyvä vain... Alfa myönsi.

- Hyvä... Omikron huokaisi.

 

Pikku-Omikron istui yksinään penkillä, tuijottaen maassa lepäävää lehteä. Oli välitunti. Puista raivatun akatemia-alueen rajojen ulkona tiheään kasvavat puut varistivat ruskanlehtiään, ja ilmassa leijui syksyn tuoksu.

Hän hätkähti huomatessaan jonkun läsnäolon vieressään. Hän käänsi päätään, ja näki hymyilevän pojan.

- Hei! tämä sanoi.

Omikron hämmentyi. - H-hei...

- Mikset tule mukaan leikkiin? poika kysyi.

- Se on tyhmää eivätkä he kuitenkaan huolisi minua... Omikron vastasi monotonisesti.

- Eikä ole. Hippa on kivaa! Se on tyhmää vain jos et osallistu siihen. No, tulehan nyt! poika patisti ja veti Omikronin penkiltä pystyyn. Sitten hän kosketti tämän olkapäätä. - Hippa!

- Hei...! Odota... Omikron huudahti.

- Etpäs saa kiinni! Lällää! poika irvisti ja juoksi tiehensä.

- Hemmetti, nyt kyllä saat maksaa! Omikron ärisi ja ryntäsi pojan perään. Hän saavutti tätä nopeasti.

Hän on vikkelä! poika havaitsi ja kiihdytti vauhtiaan.

- Et pääse karkuun! Omikron huudahti ja läpsäytti tätä olkapäälle.

- Hippa!

- Sait minut... poika sanoi ja lysähti polvilleen tuijottaen maahan.

- Anteeksi... oletko kunnossa? Omikron kysyi ja kumartui tämän puoleen, vain saadakseen läpsäyksen olalleen.

- Tyhmä, ei tuollaista tarvitse pyydellä anteeksi. Hippa muuten! poika ilmoitti ponkaisten taas juoksuun nauraen.

- Sen... kin...! Omikron kiristi hammasta ja nyrkkiään. Sitten hän lähti jälleen pojan perään.

Jonkin ajan päästä, kun kaikki paitsi he kaksi olivat jo lähteneet kotiin, kuului jostain: - Vieläkö täällä on joku? Saa lähteä jo kotiin!

- Ai niin... olin niin keskittynyt hippaan, että unohdin kaiken muun! Omikron muisti.

- Nähdään sitten ensi kerralla! poika huikkasi ja käänsi selkänsä lähteäkseen. - Ai niin, nimeni on Tau! Tau H'Ipp!

- Minä... Omikron... Omikron S'Arc? Omikron vastasi epävarmana.

- Heippa! Tau sanoi ja lähti.

 

Huomenissa Omikron saapui taas akatemialle. Hän etsi oman luokkansa oven, mutta hänen ollessaan avaamassa sitä hänet pysäytettiin.

- Luokkasi on täällä, sanoi aikuinen haltia hänelle ja opasti Omikronin toiselle ovelle.

- Minun luokkani on kyllä -, Omikron meinasi sanoa.

- Sinut on siirretty tähän luokkaan, mies sanoi ja katosi jonnekin.

- Miksi...? Omikron ihmetteli ääneen. Juuri kun olin saanut ystävän...

 

- Tämä toistui monta kertaa. Muita luokkalaisia ei edes päässyt näkemään melkein koskaan, koska luokat olivat eri rakennuksissa, minkä kyllä tiedätkin. Sain uusia ystäviä, mutta minut siirrettiin heti jollekin toiselle luokalle. Aloin ajatella, että ystävillä ei ole merkitystä, koska kuitenkin menetät heidät ennemmin tai myöhemmin... Omikron kertoi.

- Tuo ei ole totta! Parhaita ystäviä ei menetä koskaan! Alfa tokaisi. - Toisin kuin Khi ja Psi...

- Ketkä? Omikron kysyi.

- E-ei ketkään! Alfa änkytti.

- 12-vuotiaana minua alettiin lähettää murhatehtäviin, ja vaikka vihasin sitä, ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Lopulta 19-vuotiaana oli ensimmäinen oikeasti tähdellinen tehtäväni, tappaa Katar Lorighan, Omikron sanoi.

- Ja sen jälkeen... Alfa sanoi.

- Tuli aika, jolloin minun tuli täyttää tehtävä jonka vuoksi olin syntynyt: syöstä Xenot valtaistuimelta. Mutta keisarin suunnitelmiin oli tullut muutos, Master Basiliskin ilmestyttyä kuvioihin. Varsinainen merkitykseni katosi, koska Omegalla oli nyt mahdollisuus, mahdollisuus saada jumalan voimat, Omikron kertoi.

- Entä sitten? Miten se vaikuttaa rooliisi? Eikös hän edelleen tahtonut tappaa Xenot? Alfa kummasteli.

- Kyllä. Mutta hän pystyisi vielä odottamaan jumalaksi pääsyään, ja käyttää sitten jumalallista mahtiaan Xenojen poispyyhkimiseksi. No, hän päätti kuitenkin laittaa minut murhaamaan heidät voidakseen tehdä täydellistä yhteistyötä Zylvionin kanssa, että pystyisi avaamaan universumiportin, Omikron sanoi.

- Mikseivät he muuten olisi voineet käyttää Master Basiliskia? Muuten kuin, että vuosien työ olisi mennyt hukkaan? Alfa mietti.

- En tiedä... sillä voi olla jotain tekemistä Tulikiven ja sen, että Master Basilisk käyttää tulihyökkäyksiä, kanssa. Mutta tämä on vain arvaus... Omikron sanoi. - Sillä välin kun muu armeija taisteli Zylvion Troopsia vastaan, minun oli määrä tappaa Xenot.

 

Omikron risteili ympäriinsä Xeno Castlessa.

Hitsi...! Mikseivät he antaneet mitään karttaa mukaan? hän ajatteli.

- Hei! Tuolla on haltiasoturi! Kimppuun! huusi sotilas.

- Hemmetti! Omikron ärähti ja kääntyi toiseen suuntaan. Sielläkin oli sotilaita. Pakko hoidella ne...!

Hän hyppäsi ensimmäisen sotilaan eteen, ja puristi tätä olkapäästä. Sotilas ihmetteli, mitä oli tapahtunut, ja pyörtyi maahan.

- Seis siihen paikkaan! toinen sotilas huusi ja yritti pistää Omikronia keihäällä. Omikron tarttui varteen, riuhtaisi sen sotilaan otteesta ja tyrmäsi muut vahvalla iskulla sen varresta. Lopuksi hän potkaisi jäljelle jäänyttä sotilasta mahaan, ja tämä lensi seinää vasten menettäen tajuntansa.

Kappas, heidän ansiostaan huomasin valtaistuinsalin oven olevan tuossa suunnassa... Omikron tajusi. Hän heitti miekkansa oveen, räsäyttäen siihen pahan reiän. Hän heilautti kättään, ja miekka sivalsi oven palasiksi itsestään. Sen jälkeen ase lennähti takaisin hänen käteensä, ja hän syöksähti saliin.

- Kuka olet? Miten pääsit vartijoiden ohi? Marifae karjahti lainkaan järkyttymättä.

- En ohittanut heitä, vaan marssin heidän lävitseen... Ja nimeni on Omikron S'Arc, ja olen tullut syöksemään teidät alas! hän vastasi.

- Röyhkeä öykkäri haltiaksi... kehtaatkin noin vain rikkoa oven ja lampsia sisään tuosta vain, vieläpä yksin! Marifae paljasti hampaansa.

- Paljastakaa "lemmikkinne". En usko että pystytte muuten panemaan minulle vastaan, Omikron sanoi ja osoitti hallitsijaparia miekallaan.

- Hmph... kehtasitkin sanoa noin! Nyt en voi mitenkään tehdä sitä! Marifae murahti.

- Ja miksiköhän? Omikron tiedusteli.

- Koska ylpeyteni kieltää minua tottelemasta alhaista rahvasta. Se on kirjoittamaton etikettisääntö! Marifae tuhahti.

- Olet vasta toinen, joka on onnistunut pääsemään tänne asti luvatta. Todista ensin, että olet voimamme kohtaamisen arvoinen, Nemidye käski ojentaen kätensä.

- Hyvä on... Omikron sanoi ja ojensi kätensä. Nemidyen oman käden ylle aineellistui lämmötön liekki, joka leijui parin sentin päässä avatusta kämmenestä.

- Hmm... sanotko tätä todisteeksi? Nemidye sanoi ja sulki tulen nyrkkiinsä tukahduttaen sen. - Tässäkö kaikki, mitä osaat?

- Ei suinkaan, Omikron virnisti ja pamautti maata jalallaan murtaen lattiaan ohuen, mutta silti huomattavan railon.

- Magiaa, voimaa... niitä sinulta ei ainakaan puutu, Nemidye myönsi. - Kulta, mikään ei taida estää minua käyttämästä Acutusta?

- Hmph, tee miten tahdot, Marifae murahti.

- Acutus! Nemidye huudahti ja käänsi kotkanpäitä tuolinsa käsinojissa. Takaseinä laski pois, ja takaa paljastui Acutuksen häkki. Nemidye hyppäsi ilmaan, ja Acutus lennähti häkistä ulos napaten hänet selkäänsä lennosta. - Katsotaan kummalla on nopeutta!

- Haaste hyväksytty, Omikron hymähti ja hyppäsi ilmaan.

- Lävistä hänet nokallasi, Acutus! Nemidye huudahti. Acutus syöksyi Omikronia kohti hirvittävällä nopeudella.

Omikron läpsäytti Nemidyetä olkapäähän. - Hippa.

- Mi... Nemidye ällistyi. - Kehtaatkin leikitellä kuninkaallisen kanssa!

- Olet vain kateellinen, koska olet surkea hipassa! Omikron nauroi ja liisi tiehensä.

- Valehtelija! Nemidye huusi ja jahtasi Omikronia salin halki. He risteilivät ilmassa hurjaeleisesti, Marifaen katsoessa sivusta.

Nemidye hidasti vauhtiaan. Acutus alkaa väsyä... tämä haltia...!

- No? Taisit hävitä, vai? Omikron kiusasi. - Nyt tulee epämiellyttävä kohta.

Hän heitti miekkansa Nemidyetä kohti. - Voi ei! tämä hätkähti ja hyppäsi kotkan selästä pois.

- Hemmetti! Omikron kirosi ja pysäytti miekkansa parin sentin päähän Acutuksesta. - Pääsi karkuun...

- Tuossa haltiassa on jotain... Nemidye sanoi Marifaelle.

- Liityn taisteluun mukaan. Nyt ei ole varaa ylpeillä! Marifae sanoi ja naksautti leijonanpäitä istuimessaan. Seinän vasen puoli laski alas ja Duran häkki aukesi. Hän hyppäsi tämän selkään vaivattomalla loikalla.

- Katsotaan, kumpi puoli kestää kauempaan! Omikron virnisti.

- Aivan, Marifae vahvisti. - Dura!

Leijona kohotti käpälänsä ja iski sen maahan. Omikron ei yrittänytkään väistää, vaan pysäytti järkäleen käsillään.

- Kh... joko uskotte kykyihini? Omikron kysyi ponnistellen samalla Duran vahvuutta vastaan.

- Dura! Marifae huudahti. Kuin arvaten mitä isäntänsä tahtoi, leijona sulki tassunsa Omikronin ympärille ja nosti tämän silmiensä tasalle. - Sulje hänet leukojesi sisälle!

- Gh... Omikron ponnisteli, turhaan. Aika käyttää magiaa!

- Gah hah! Hyvästi, haltia! Marifae nauroi.

- Älä nuolaise... ennen kuin lipsahtaa! Omikron väläytti ilkikurisen, tosin vaivalloisen hymyn. - Lävistäjä!

Miekanterävät puhurit viilsivät Duran naamaa ja sisäkämmeniä, johtaen otteen herpaantumiseen. Omikron laskeutui jaloilleen ja keskittyi. - Jäädytys!

Ilmassa oleva kosteus kerääntyi yhteen, ja siihen sekoittui vieläpä Omikronin itse luomaa vettä. Sitten vesi jäätyi lukemattomiksi jääpuikoiksi, ja iskeytyi Omikronin käden heilautuksella Duran nahkaan.

- Grh! Tulikivi! Marifae huusi ja kosketti kaulakoruaan, Nemidye seuraten esimerkkiä. Duran eteen syttyi liekehtivä seinä, joka pysäytti hyökkäyksen.

- Viimeinkin! Paljastitte Tulikiven! Omikron hihkaisi ja piilotti sitten haltioituneisuutensa. - Hyökyaalto!

Sulaneet jääpuikot yhdistyivät yhdeksi isoksi vesimassaksi, joka pyyhkäisi liekkien päältä. Tuli harasi vastaan savuten, mutta luovutti lopulta ja haihtui.

- Mitä?! Tulikiven liekkien pitäisi palaa, vaikka niiltä riistettäisiin happi, lämpö ja polttoaine! Marifae ihmestyi.

- Ja silti ne sammuivat... vesi vain sattuu olemaan ylivertainen elementti Tuleen verrattuna. Se on ainoa syy, miksi loitsuni päihitti Tulikiven, Omikron selitti.

- Mutta...! Kuinka yksi pahainen haltia voi mitätöidä Tulikiven mahdin?! Marifae huusi.

- En ole haltia, olen myös ihminen, Omikron myhäili. - Ja nyt...

- En ole vielä luovuttanut! Marifae karjahti. - Saat maistaa "Äärimmäistä kauhua!"

- Hm? Omikron kiinnostui.

- Tulikiven äärimmäinen voima... voimakkainkaan velho ei voi estää sitä viemästä energiaansa! Marifae huusi ja kaappasi Nemidyen puolikkaan Kivestä. - Kuole!

Omikron kohotti kämmenensä eteensä. Tulikivestä irtautui ohut punainen säie, joka kurkotti Omikronia kohti. Se kuitenkin pysähtyi Omikronin käteen. Paikka alkoi yhtäkkiä tuntua hyvin kuumalta ja läkähdyttävältä, ja kulta Marifaen kruunussa pehmeni. Omikron horjui pyörtymisen partaalla, mutta vastusti silti Tulikiven imua. Liekkejä syttyi sinne tänne, jopa Marifaeen itseensä, mutta hän oli niin tilanteeseen ajautunut, ettei huomannut niitä.

Omikronin kädessä räjähti, ja Tulikivestä roiskahti jotain verenpunaista. Yhtäkkiä valtavasti puhdasta energiaa huokui osaksi Omikronin ruumista, päinvastoin kuin Marifaen hyökkäyksen kuuluisi toimia.

Kuumuus hellitti, mutta liekit eivät. - Mitä tuo nyt oli?! Miksei hän kuollut? Sen sijaan hän näyttää paljon eloisammalta kuin äsken! Marifae raivosi. Hän puristi Tulikiveä. - Senkin petturi jalokiveksi! Mikset tottele mestariasi?

- Nhi hi hi... tunnen, kuinka voima valtaa ruumiini! Kaikki kiitos teidän, typerät hallitsijat... Omikron hihitti venytellen lihaksiaan liioitellusti, että se näytti melkein tyhmältä. - Ehkä tämä kurja elämä on ollut elämisen arvoinen... vain, jotta saan nähdä teidän kuolevan!

- Kulta, olet liekeissä! Ja niin muuten minäkin! Nemidye huomautti.

- Mitä väliä sillä nyt on?! On tärkeämpääkin ajateltavaa kuin... Marifae pysähtyi kesken lauseen ja tarkasteli itseään. - Että... palan kuoliaaksi?!

- Nhih hih... Omikron nauroi pidellen kasvojaan toisellä kädellään. - Kuole kärsien, Marifae Xeno! hän napsautti sormiaan vapaalla kädellään.

Liekit ympäröivät Marifaen ja Duran kokonaan. - Gaaaaahhhhh!!!!

- Kulta! Nemidye huudahti kotkansa selästä.

- Samoin sinä, Nemidye Xeno, Nemidye Sanolon ennen aviota! Omikron kiljaisi ja napsautti sormiaan molemmilla käsillään. Liekit levisivät myös kuningattareen ja tämän ratsuun, ja hekin paloivat hengiltä.

- Nhih hih hih... Omikron hihitti, ja puhkesi sitten hysteeriseen nauruun, joka raikui koko linnan kaikkien käytävien halki selkäpiitä karmivana järjettömän verenhimon tiivistymänä.